3 viikkoa ja bikinikunnossa!

Nyt tulee postauksia harvakseltaan. Olen ollut todella väsynyt. Yleensä olen energinen ja tehokas, mutta se piirre minussa on nyt hetkekesi mennyt lepäämään. Noh, ei tarvitse kuin katsoa ulos, niin väsyttää. Toinen suuri syy väsymykseeni on varmasti liikkunnan puute tai liikkumattomuus. Olen tottunut jo reilun vuoden verran treenaamaan kovaan ainakin muutaman kerran viikossa. Nyt kun ei ole mitään mihin purkaa energiaa, niin ei selvästi sitä sieltä tulekkaan. Toki olen myös leikkaustoipilas. Kaikki yhdessä, niin olo tuntuu väsyneelle ja vetämättömälle.

Tänään tuli kolme viikkoa leikkauksesta ja sen kunniaksi päätin tsekata olenko bikinikunnossa. Tarkoitus oli ottaa joka tapauksessa muutamia kuvia ja hetken mielijohteesta kaivoin kaapista bikinit ja laitoin päälle. Ostin nämä bikinit viime kuun alussa, kun lähdin työmatkalle Kyprokselle. Huomaan housuista, että leikkauksen jälkeen housukokoni on pienentynyt yhdellä koolla. Sama näissä bikinien alaosissa, yksi koko pienempi olisi passeli. Yläosan ostin tarkoituksella liian isona ja se näyttää istuvan hyvin.

Vedin bikinit ylle ja hymy levisi kasvoille, tunsin jotain kiellettyä ja ennenkokematonta. Nimittäin tyytyväisyyttä siihen mitä peilistä näin. En ole vielä koskaan tuntenut tyytyväisyyttä katsoessani itseäni peilistä alusvaatteisilla tai uima-asuissa. Nyt mietin "ei hitto, voin ihan oikeasti mennä ensi kesänä ja helmikuussa bikineissä rannalle, ilman että tunnen itseni norsuksi ja voin olla tyytyväinen tähän".

Olen kaikkea muuta kuin täydellisessä tikissä ja tavoitteita on paljon. Joku saattaa todeta, että toihan on todella hyvässä kunnossa ja joku toinen saattaa ajatella, että toi ei tosiaankaan ole vieläkään rantakunnossa. Mutta jokainen meistä on itselleen kaikista kriittisin ja siksi itselleni oma fiilis kropastani painaa kaikista eniten. Tämä tunne, että vaikka reisissä on vielä jäljet lihavuudesta, olen silti tyytyväinen itseeni ja tämä tunne on helpottava kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tämän kropan kanssa voin todella olla sujut. Tämän kropan kanssa voin laittaa sen tiukan valkoisen t-paidan, ilman että vatsani näyttää sille kuin se olisi nielaissut 5 uimarengasta.

Nykyään tuntuu olevan muotia itsensä haukkuminen ja väheksyminen, liekö opittua vai ympäristöstä imaistua. Oma ulkonäkö on vähän sama kuin meidän naisten paino, näistä asioista puhuminen on kuin kiroilisi. Jokainen jolla on lapsia haluaa varmasti kasvattaa lapsistaan itsevarmoja, onnelisia ja ihmisiä joilla on hyvä itsetunto. Samaan aikaan me aikuiset päivittelemme sivulauseissa isoja pyllyjämme, rumia hiuksiamme ja katselemme itseämme peilistä halveksuen. Onko ihme, että pienet lapsemme alkavat matkia meitä ja oppii sen olevan normaalia? Mitä jos katsoisimme peiliin ja toteisimme äänen lasten kuullen, että onpa minulla kauniit sääret tai olenpa minä kaunis.

Syyllistyin itse tähän ennen, usein päivittelin miehelleni äänen kuinka ruma olen, olenpa läski. Luulin, tai toivoin, että lapseni ei kuulleet, tai pienempinä edes ymmärtäneet. Mutta lapset kuulevat ja aistivat kaiken. Nyt olen tietoisesti yrittänyt luopua tästä tavasta ja yrittänyt katsoa itseäni uusin silmin peilistä. Sillä lapset eivät näe meissä vanhemmissa mitään rumaa, me kelpaamme heille tämmöisinä ja olemme täydellisiä heidän pikkuisissa silmissään. Kuten moni muukin, haluan että tyttäreni oppivat hyväksymään itsensä semmoisina kuin he ovat, oppivat näkemään heidät omat kauniit puolensa, että he omaavat hyvän itsetunnon. Uskon, että omalla esimerkilläni voin vaikuttaa millaiseksi he kasvavat ja miten he oppivat ajattelemaan itsestään.

Leikkauksesta olen toipunut ihan hyvin. Iltaisin kolottaa ja särkee, mutta se lienee täysin normaalia vielä. Tänään olisi illan ohjelmassa teippien vaihto ja tänään saan ensimmäistä kertaa laittaa kaikkiin arpikohtiin silikonivoidetta, joka vaalentaa arpia. Kiteytettynä oma oloni nyt: on helpottavaa olla kropassa johon voi olla tyytyväinen, jonka virheitä ei tarvitse koko ajan syynätä, olo on kevyt!