Sisko ulkoiluttaa siskoa!

5 päivää leikkauksen jälkeen ja pääsin tänään ovesta ulos, jippii! Kiitos nuorimman siskoni, joka tuli ulkoiluttamaan minua. Meno pihalla oli niin villiä, että minulta puuttui hihna kaulasta, kun juoksin innoissani kaikkien ohi, jotta siskoni olisi saanut pidettyä minut aisoissa. Or not! Hetki käveltiin ja kokonaismatka oli huiket muutama sata metriä, mutta hyvää teki ja sain vähän raitista ilmaa. Kaikki köpöttelivät ohi, kävelin kumarassa ja viimeisillä metreillä alkoi se hyvä kipu nostaa päätään.

Kuten näkyy, kumaraa on vielä reippaasti, mutta sehän on täysin normaalia, kun leikkauksesta on kulunut vasta muutamia päiviä. Viime yö oli rankka ja nukuin todella huonosti. Osa yöstä meni pöntöllä istuessa vati kädessä. Antibiootti ja kaikki vahvat lääkkeet saavat oloni selvästi huonoksi ja kroppa ei oikein tykkää hyvää. Onneksi minulla oli kaapissa jemmassa viimeisimmästä raskaudesta pahoinvointilääkkeitä, joiden avulla sain oloni hieman paremmaksi ja lopulta nukuttua. Vasta nyt minusta alkaa tuntua, että normaali toipuminen on alkanut alkuvaikeuksien jälkeen.

Siskoni on myös pitänyt huolen, että saan tarpeeksi ruokaa

Alkuun nälkää ei juuri ollut, mutta nyt ruoka alkaa jo maistumaan. Jännää on myös huomata, että vatsalaukku täyttyy todella nopeasti. Tietysti se, että on syönyt huonosti ja pieniä annoksia useita päiviä vaikuttaa vatsalaukun kokoon. Mutta täysi olo tulee todella nopeasti, niinkuin sairaanhoitaja kertoikin. Kun vatsalihakset on kurottu ja kiristetty, ei vatsalaukku enää pysty venymään yhtä paljon kuin ennen. Hyvä niin siis! Nyt päikkäreitä ja sinkkuelämää siskon kanssa <3

Ensimmäiset sneak peakit (ei sovi herkille)!

Viime yönä nukuin huonosti, ainakin klo 3 jälkeen. Näin unia letkuista, tipoista ja lääkkeistä. Tukisukat painoi paljon yöllä, tuntui kuin kantapäät olisi tulessa. 3 jälkeen sitten varovasti herättelin miestäni alasängystä (rakas mieheni oli laittanut minun puolelle kaksi patjaa, jotta minun olisi helpompi päästä ylös matalasta sängystämme. Vanhemman tytön mielestä nukumme kerrossängyssä nyt) ja hän repi sukat pois. Alitajunta käy selvästi asioita läpi ja käsittelee tapahtunutta. 

Tänään kävin mieheni avustuksella ensimmäistä kertaa suihkussa, nyt on olo taas astetta freshimpi. Suihkussa käyminen oli jo operaatio itsessään. Ensin otettiin makuuasennossa tukivaatteet pois, se tuntuu joka kerta yhtä oudolle. Ylös nouseminen tuotti hieman enemmän tuskaa ja kävellessä tuntui, kun vatsa ja rinnat olisi tippumassa, kiristi samalla kun tuntui, että iho on veltto ja roikkuu nilkoissa, ei siis mitään järkeä missään. Tukivaatteet auttaa niin hyvin pitämään paketin koossa. Hetken olin lämpimässä suihkussa ja sitten iski huono olo, oksennus meinasi lentää ja äkkiä kuivaus ja makuulle. Kroppa alkoi tärisemään jo kylmästä ja mies yritti hikihatussa kuivata haavoja ja laittaa superkireät tukivaatteet ylleni, ei helppo duuni ollenkaan. Olo kuitenkin helpotti pian.

Luojalle kiitos, että mieheni on pystynyt tekemään nämä päivät etätöitä kotona. Olisi ollut aika haastavaa olla yksin kotona ensimmäiset päivät. Ja kuten jo sanoin, perhe on paras <3 Kaikilta olemme saaneet apukäsiä, vanhempi tytöistäni odottaa kuin kuuta nousevaa, että pääsee tänään yökylään siskolleni eli kummitädilleen, huomenna heillä on leffaa ja muuta kivaa tiedossa. Mieheni vie huomenna aamulla nuoremman tyttären mummolaan yökylään. Eli kummallekkin tytölle exrta kivaa ja tärkeää lisähuomiota tiedossa.

Rinnat ovat arat ja turvonneet, yllätys yllätys. Reilu puoli vuotta menee ennenkin ovat asettuneet oikeaan muotoon ja uskon, että niistä tulee juuri niin huomaamattomat ja pienet kuin toivoin. Vatsa on kipeä tai ehkä enemmän arka, todella muhkurainen kaikesta kudosten kiristelystä, vatsalihakset huutavat hoosiannaa jokaisella yskäisyllä ja naurulla. Navan alapuolella ei tällä hetkellä ole juuri tuntoa, tuntuu oudolle esimerkiksi napaa puhdistaessa. Tunnon palautuminen vie hetken, mutta pitäisi palautua. Särkylääkettä menee vielä tasaisesti, mutta huomaan joka päivä olon parantuneen. Vaikka varmasti jokainen kahdeksankymppinen mummo kävelisi ohitseni ja suorempana. Jospa ensi viikolla jo pieksin ne mummot kävelyssä :-) Nyt muutama kuva vatsastani, jotka mieheni eilen nappasi, älkää järkyttykö, leikkauksesta on vasta muutama päivä!

Napa näyttää aika hurjalle, koska se irotettiin ja siirrettiin oikeaan kohtaan

Kotona!

Huh ja hei! Eli kotona ollaan vihdoin, ihanaa! Mieheni tuli hakemaan minut eilen 18 aikaan.

Tässä vielä kertausta leikkauksesta, niinkuin itse sen muistan. Koko ajan olin aikamoisen lääkityksen alaisena ja edelleenkin kotona kovat kipulääkkeet käytössä, joten voi olla että ajat tmv ei ihan pidä paikkansa. Menin siis 26.10 aamulla sairaalaan klo 10.30 ja kävimme hoitajan kanssa kaikki mahdolliset asiat läpi, leikkauspelosta itse toimenpiteeseen. Vaihdoin sairaalavaatteet, jonka jälkeen lääkäri piirsi tussilla tarvittavat merkit vatsaan ja rintoihin, olo oli kuin Samanthalla sinkkuelämää -sarjassa, tosin en vaan voinut paeta paikalta pois. Siitä sitten leikkaussaliin valmisteluihin, eli kanyylia käteen yms. Kaikki tiesivät leikkauspelostani ja kaikki osasivat suhtautua asiaan juuri oikein. Muutama minuutti ja sain unilääkettä suoraan suoneen ja sen jälkeen olin kanttuvei.

Minut herätettiin leikkauksen jälkeen leikkaussalissa, mutta tästä en muista mitään. Muistan heränneeni heräämössä ja olihan olo vähän kärsineen oloinen. Ihan varma en ole kauanko leikkaus kesti, mutta minut nukutettiin n. 11.30 ja muistan jossain rajamailla olleeni, kun kuulin jonkun sanovan kellon olleen 16. Kaiken kaikkiaan leikkaus meni hyvin ja vatsaa lähti 1150g, rinnoista myös lähti kudosta ja vatsalihakset olivat olleet n. 5cm erillään. Ainoa pieni ongelma leikkauksen aikana johtui Klexanesta (verenohennuslääkke), jonka takia rintani hieman vuosivat leikkauksen aikana.

Sain koko ajan kipulääkettä ja olo oli koko ajan todella väsynyt, en jaksanut edes kättäni nostaa, seilasin jossain rajamailla koko ajan. Ihana hoitaja kävi koko ajan tarkistamassa tilanteeni, katsomassa vatsaani ja rintojani ja kyselemässä vointiani. Sain taas Klexanen ja droppia, jonka jälkeen nukahdin. Heräsin kipuun ja soitin hoitajan paikalle. Hoitaja oli jo edellisellä kerralla katsottuaan leikkauskohtia ollut hieman huolissaan vatsastani ja nyt näin jo hänen ilmeestään ettei kaikki ollut niinkuin piti. Sain taas droppia ja hoitaja soitti lääkärille. Lääkäri halusi kuvia vatsastani, joka oli ihan kova ja turvonnut oikealta puolelta ja kivut sen mukaisia. Lääkäri lähti kotoa tulemaan ja tarkoitus oli saada hematooma pois ja tyrehdytettyä vuoto. Vuotoa ei kuulemma paljoa olisi edes vatsaan mahtunut, koska kaikki kudokset oli kiristetty niin tiukalle. Tässä vaiheessa kipu alkoi olemaan jo aika kovaa ja hoitaja oli hetken jo valmistellut leikkaussalia ja vei myös minut sinne valmisteltavaksi.

Lääri tuli todella nopeasti paikalle, näin ainakin hoitaja sanoi, minullehan minuutti tuntui ikuisuudelta. Anastesialääkäri oli myös hälytetty paikalle. Tarkoitus oli tehdä tarvittavat toimenpiteet seditaatiossa, mutta lääkärin avatessa haavaa alkoi kipu olla jo todella kovaa. Itse yritin olla tyyni, mutta paniikki oli vallannut mielin ja kyyneleet vaan valuivat silmistä. Tämä oli pelkoni, kaikki ei menisi niinkuin piti! Jossain vaiheessa sitten oli todettu, että nyt nukutetaan.

Heräsin taas tokkurassa, mutta onneksi hematooma/vuoto/ vai mikä oli, oli saatu pois ja vuoto, joka olikin aika ylhäällä vatsassa, tyrehdytettyä. Yön nukuin kipujen takia todella katkonaisesti, jos ollenkaan. Koko komplikaatio johtui klexanesta, mutta se oli pakko antaa, koska minulla on niin korkea riski saada veritulppa, kaksi jo sairastettuani.

Siitä sitten hiljaa kohti uutta nousua! Käveleminen ei meinannut millään onnistua, aina vaan alkoi päässä vippaamaan. Oikea puoli vatsasta oli vielä todella kipeä, joten sain oikein kunnon "huumetta" niinkuin hoitaja vitsaili! En muista mikä tämän suoraan suoneen saaneen lääkkeen nimi oli, mutta voi että mikä helpotus siitä tuli. Kaikki kipu hävisi ja perhoset lensi pään yläpuolella. Olin niin tokkurassa ja väsynyt, että nukahdin. Herättyäni yritettiin taas pääsä ylös, mutta jälleen heikoin tuloksin. Lääkäri kävi siinnä käymässä ja totesi, että annetaan kortisonia, jos tämä auttaisi. Kuulemma joillain tämä auttaa, kun kortisonitasot saattavat heittää härän pyllyä ison leikkauksen jälkeen. Hetki lepoa ja uusi yritys nousta ylös. Ja tällä kertaa pääsinkin, vihdoin ja viimein. Voi herran pieksut mikä kävelytyyli, vitsailikin, että ikää tulee ja täytyy harjoitella tätä kolmekymppisten kävelytyyliä. Käveleminen tuntui juuri sille kuin olisi puolet mahasta otettu pois ja selkää ei saa suoraksi, kun iho ei yksinkertaisesti anna periksi, ja näin siis sen kuuluukin mennä ensimmäiset päivät.

Mies sai hoito-ohjeet, miten minua käsitellä ja sitten alkoi matka kotiin, joka ei muuten ollut fanfaarien soittoa ja juhlaa. Kotona odotti rakkaat tyttäreni äidin kera ja voi mikä ikävä oli ollut kaikilla. Vanhempi tyttäreni täyttää kohta 4, joten hän jo ymmärsi, että äiti on pipi ja hänelle oli kerrottu mitä äidille tehdään, hän silitteli ja pusutteli äidin kättä. Nuorempi tytöistäni on vähän reilu 2v ja hän selvästi järkyttyi ja oli vähän hädissään. Kumpikin söi äidin vieressä iltapalaa ja rentoutui pikkuhiljaa. Rakas äitini ja yökylään apukäsiksi, korvaamaton äitini <3

Tässä nyt vähän jotain fiiliksiä leikkauksesta, näitä vielä lisää tulossa. Olen kuitenkin todella onnellinen, kun kurkistin vatsaani, mutta toisaalta pelkoja tuli lisää, koska tämä ei mennyt kuin Strömsössä. Ehkä se ennemminkin harmittaa todella paljon, koska kuten hoitaja minulle sanoi, niin hän on työskennellyt lääkärin kanssa jo 13 vuotta ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun vatsa vietiin takaisin leikkaussaliin. En vaan voi ymmärtää, miten huono tuuri minulla on aina, mitä pienemmän prosentin komplikaatio riski sen suurempi se on kohdallani, uskomatonta! Mutta iso kiitos kuuluu sairaalan mahtavalle henkilökunnalle! Tästä se toipuminen lähtee ja nyt en aio enää ottaa mitään ongelmia, sillä siisti ja piste.

Eilen vs tänään! Huom. tänään jo istumassa ja verta riittä poskille saakka!

The day!

Sukat jalassa ja matka kohti sairaalaa alkamassa. Jännittää ja paljon, eihän tälle tunteelle mitään vaan voi. Toisaalta, olisihan se nyt vähän outoa, jos ei tuntuisi missään. Yön nukuin poikkeuksellisen hyvin, joten ehkä zen-tila on löytynyt, ainakin jonkin sortin.

Kassiin pakkasin mukaan luettavaa, vaatteita, hygieniatavarat ja tietty pari patukkaa varuiksi, siinnäpä melkein se, eihän sitä yhdeksi päiväksi tarvitse säkillistä rojua roudata mukana. Vaikka muuten tunnustaudun megapakkaajaksi, jolla on kimpsut ja kampsut joka tilanteeseen aina matkoilla mukana ja kilot paukkuu poikkeuksetta yli rajojen (ja mies kiittää tästä aina hikisenä kantajana).

Elonmerkkejä minuun saadaan toivottavasti 14-16 väliin, riippen kauan leikkauksessa kestää. Droppia vaan naamaan ja huomenna mies hakee sitten kotiin toipumaan. Täytyy toivoa ettei toissapäiväinen uni käy toteen, jossa katsoin itseäni leikkauspöydällä ja monitoriin piirtyi suora viiva ja lääkäri huusi vihaisena "ei jumalauta, tää on kyllä eka kerta, ei prkl!"

Mieltä on piristänyt erityisen paljon kaikki tsemppiviestit mitä olen saanut, kiitos teille kaikille ihanille niistä <3 Ne mielessä nukahdan parin tunnin päästä ja herään ilman tätä kantamaani taakkaa, can´t wait!

Be prepared!

Miten olen valmistautunut tulevaan h-hetkeen? ÄÄÄÄÄKKK!!! En vielä tarpeeksi! Voiko tätä lykätä vielä viikolla?

Niin se vaan on, että ylihuomenna klo 11 on minun leikkausaika. Sairaalassa minun tulee olla klo 10.30. Sitten se on ohi ja saan viimeisen timanttin kruunuuni eli matkan päätökseen. Tämä laihdutusmatka päättyy ja uusi alkaa. Vaikka minusta tuntuu, että en ole vielä valmistautunut tarpeeksi, niin silti odotan tätä innolla ja malttamattomana. Eli ei siis pelkkää panikointia ja ahdistusta ilmassa. Itse leikkaus on se mikä minut saa hyppimään seinille ja heittämään muutaman kirosanan ilmaan. Mutta leikkauksen lopputulosta odotan innolla, enkä malttaisi odottaa reilua puolta vuotta nähdäkseni lopputuloksen. Ensi kesää odotan innolla, malttamattomana ja ostan varmaan pian kamman, josta voin laskea päiviä ensi kesään. Haaveena on ostaa tiukka valkoinen paita. Tiedättekö, sellainen jota ei olisi ikinä voinut kuvitella käyttävänsä lihavana ja joka olisi armotonta katsottavaa tämän röllykän kanssa? Sellaisen ostan ensi kesäksi. Haaveita täytyy olla ja 15v haaveilun jälkeen, tästä voi tulla totta.

Nyt siihen valmistautumiseen. Sairaalasta tuli ohjeet miten toimia, mitä ottaa mukaan yms. Olen nyt valmistautunut käymällä mammografiassa ja verikokeissa. Suositus oli käydä lymfahoidossa ja siellä kävin eilen. Toivotaan, että tämä auttaisi turvotukseen ja kanavat olisi nyt auki. Tämä oli ensimmäinen kerta lymfahoidosssa ja voi vitsi miten rentouttava kokemus. Jos ei muuta, niin täydellinen rentoutuminen tuli todella tarpeeseen ja kaikki unohtui hetkeksi.

Sairaalakassia ei ole tullut mietittyä. Mutta aamutakki ja tossut oli ohjeissa ottaa mukaan, joten ainakin ne sujahtaa kassiin. Olen lukenut, että alkuun vaatteiden pukeminen saattaa olla hieman haastavaa, joten löysiä ja vetskarillisia vaatteita pakkaan mukaan. Maanataina kun saan silmät auki,  ensimmäisenä pitää vetää tukisukat pitää jalkaan. Tämä olisi ollut sanomattakin selvää, olenhan kaksi veritulppaa jo sairastanut elämäni aikana, ja kiitos ei enää ikinä, jos se on minusta kiinni. Tämän takia saan myös verenohennuslääkettä heti leikkauksen jälkeen.

Huomenna olen vielä muutaman tunnin töissä, joten saan mukavasti ajatukset muualle. Ja mikäs sen mukavampaa kuin nähdä ihania asiakkaitani, oli päivä mikä tahansa ja kello mitä tahansa, I just love my job <3 Oma kauppalista löytyy myös takataskusta eli varustaudun sairaslomaani Cambridgeillä. Jos ei muu ruoka maistu, niin ainakin patukka tai pirtelö uppoaa. Heti leikkauksen jälkeen ei tietenkään ole tarkoitus laihduttaa ja syödä pelkästään ateriankorvikkeita, sillä terveellisestä ruuasta saa energiaa toipumiseen, mutta parempi sekin kuin olla syömättä mitään, jos ei ruokaa tee mieli.

Kyproksen kollegoilta ostettu tuliainen odottaa jääkaapissa

Kaiken a ja o valmistautumisessa on tukiverkosto ja arjen suunnittelu etukäteen. Arki kahden pienen lapsen kanssa on aina kiireistä ja menevää. Nyt kun äiti on hetken poissa pelistä, on tärkeää, että ympärillä on auttavia käsiä. Jos ja kun toivun leikkauksesta nopeasti, en siltikään saa nostaa painavaa useaan viikkoon. Eli vaipanvaihto, rattaisiin nostaminen, kaupassa käynti yms. on poissa pelistä hetken. Vaikka kuinka tuntuisi, että vointi antaisi näiden tekemiseen jo periksi, niin en voi ottaa riskiä, että parantuminen viivästyy. Kiltisti lääkärin ohjeita noudattean mennään. Olen niin onnellisessa asemassa, että auttavia käsiä on paljon ympärillä. Olen luottavaisin mielin, että kaikki järjestyy!

No sports!

Tunnesyöjän paluu!

Olin ennen tunnesyöjä, aivan sata prosenttisesti. Mikä edes on tunnesyöjä? Kuka se on? Kuka sen määrittelee? Vastaus on: jokainen itse määrittelee millainen tunnesyöjä on, jos kokee olevansa sellainen. Itse olin ennen tunnesyöjä, joka söi suruun, iloon, tylsyyteen, stressiin, eli toisin sanottuna jokaiseen tunteeseen. Aina oli jokin syy syödä. Eihän juhla ole juhla ilman herkkuja, eihän ilta tunnu illalle jos ei voi telkkaria katsoessa mässäillä, eihän yhteinen ilta ole täydellinen ilman herkkuövereitä. Myöskin rankan koulu- tai työpäivän jälkeen jokainen tarvitsee hemmottelua eli sitä ihanaa suuhun sulavaa suklaata. Halutessani oli aina jokin syy syödä ja erityisesti herkutella.

Myönnän myös, että olin täysi sokerinarkki, ja olen helposti vieläkin, jos sitä saan käsiini. Tiedän, että sokeri ei minulle yksinkertiasesti sovi ja pyrin sitä välttämään. Välillä heikoin tuloksin, todella heikoin. Olen opetellut pikkuhiljaa sallimaan itselleni järkevän määrän herkkuja ilman syyllisyydentuntoa. Helpommin sanottu kuin tehty, koska herkut on mielessäni nykyään verivihollisiani, kiitos menneisyyden!

Herkuttelusta ja sokerista minulla on vaikka kuinka paljon sanotavaa, joten siitä kerron varmasti paljon ja useasti. Mutta nyt siihen aiheeseen mistä minun piti tänään kertoa eli ollakko vaiko ei tunnesyöjä. Huomaan, että tietyt tilanteet saavat käteni melkein täristen etsimään sitä sokerikiksiä. Olen kuitenkin usein saanut himoni taltutettua, mutta joskus olen myös repsahdellut. Huomaan omien ajatuksieni muuttuneen hyvin paljon siitä mitä ne olivat lähtötilanteessa. Sokeri ei ole enää elämäni, vaan se on vain sokeri, jota tulisi välttää tai ainakin muistaa kohtuus. Oivalsin vähän aikaa sitten miten helpottava olo on mennä kauppaan, kun ei ensimmäisenä tarvitse miettiä mitä herkkuja sitä ostaisi. Kun ne eivät kuuluu, poikkeuksia lukuunottamatta, ruokavaliooni, voin unohtaa ne täysin.

Leikkauksen lähestyessä, huomasin muutama viikko sitten, että sokerinhimo alkoi palaamaan. Huonosti nukutut yöt (kiitos leikkauspainajaisten) sekä ahdistus ja pelko tulevasta leikkauksesta, saivat sokerihimon päälle. En kuitenkaan ole hairahtanut, koska faktahan on se, että ei se sokeri siihen mitään auta. Olen tullut siihen tulokseen, että olen opettanut itseni vuosien mittaan tunnesyöjäksi, sokerisyöpöksi. Vaikka tulen aina olemaan sokerille herkkä ja sitä kaipaamaan, voin opettaa itseni siitä tavasta pois, se vaatii paljon sitkeyttä, päättäväisyyttä ja vuosien työn. Sokeri oli minun työkaluni käsitellä omia tunnetilojani, niin surussa kuin ilossa. Tämän oivallettuani ja nyt, kun tunnesyöjän oireet puskevat päälle, olen opettanut itseäni tietoisesti vanhoista tavoista pois. Mikä parasta,  olen huomannut että se ei olekkaan vaikeaa.


Ilman herkkuja en voi enkä aio elää. Mutta nykään herkkuani ovat muutkin kuin sokeripommit. Rakastan hedelmiä ja syön niitä paljon, siis todella paljon. Jos oikein tekee mieli makeaa, niin nappaan pari tuoretta taatelia jääkaapista, toimii aina makennälkään. Terveellinen ruoka on myös nykyään herkkua, ei tervellisen ruuan pidä olla tylsää ja aina sitä salaattia. Tältä näytti tänään herkkuaamiaiseni!

Tärkeintä on muuttaa omaa ajatusmallia, tehdä muutos omassa käyttäytymisessä tietoisesti. Alkaa ajattelemaan kuin laiha ja lopettaa ajatteleminen kuin lihava (siis ruoka-asioissa)!

Saanko esitellä roikkuva röllykkäni

En olisi ikinä uskonut tekeväni tätä, never ever! Mutta tässä minä olen, epätäydellinen minä. Matkalla kohti sitä kaikkien haluamaa graalin maljaa eli itsensä hyväksymistä.

Pohdin, väänsin ja käänsin ja vielä kerran mietin. Julkaisenko ennen ja jälkeen kuvat. Tämä, jos jokin on henkilökohtainen asia ja arka paikka. Laittaa nyt omia puolialastomia kuvia blogiin! Ajatuksena aivan järkyttävän vastenmielinen. Mutta sitten toisaalta, haluan näyttää avoimesti muutoskuvani, vain siksi, että ehkä kannustan jotain muutakin ottamaan härkää sarvista ja tekemään tämän itsensä vuoksi.

Ja voin muuten kertoa, että on ihan pirun hanakalaa seistä töissä peilin edessä alusvaatteisillaan ja yrittää ottaa itsestään kuvia. Exrta vaikeaa siitä tekee se, että yrität ottaa kuvia siitä sinun epäkohdastasi, siitä mitä yrität aina piilotella parhaasi mukaan (tässä se on nyt kirjaimellisesti nostettu esille). Jokainen meistä haluaa näyttää kuvissa aina parhaaltaan, usein kuulee "ota vielä yksi kuva, mulla oli ihan kamala ilme tossa/ mä näytän tossa ihan läskille/ mun kaksoileuka paistaa tossa kuvassa" You name it, me naiset kyllä viat keksimme itsestämme. Jos et usko, niin kokeile ottaa sinun mielestäsi huonoimmasta kohdastasi kuva ja näytä se jollekkin. Toisaalta, kun kuulemme joltakin muulta, että emme me ehkä olekkaan niin epäyädellisiä kuin omassa mielessämme kuvittelemme olevamme, voisimme oppia olemaan armollisempia itseämme kohtaan.

Toisaalta juuri näitä kuvia minä itsekkin eniten kaipaisin ennen leikkausta ja silloin, kun mietin leikkaukseen menemistä. Googlettelin monta päivää mitä oudoimmilla hakusanoilla, että näkisin kuvien muodossa ihmisten tarinoita heidän vatsaleikkauksistaan. Ihminen on utelias eläin ja tiedon janoinen.

Nämä kuvat ovat täysi vastakohta niille trendikkäille bikinifitness kuville joita sosiaalinen media nykyään tursuaa. Ehkä olisi hyvä, että jokainen meistä julkaisisi yhden kuvan itsestään. Näin näkisimme, että jokainen meistä on erilainen, kaunis omalla tavallaan ja kaikkien ei tarvitse sopia samaan muottiin. Tälläinen haaste taisi itseasiassa jo pyöriä blogeissa viime syksynä :-)

Täytyy hokea itselle tässä tilanteessa samaa mitä sanon aina asiakkailleni "tämä on nyt se tilanne mistä lähdetään"!

Hei, kuka mua kuristaa?

Viimeistä viikkoa viedään, huomenna on tasan viikko leikkaukseen. Siis häh, nyt se on jo ihan oven takana. Tämä homma noudattaa samaa kavaa kuin lasten kanssa, eli pikakelaus päällä mennään. Sen jälkeen kun tyttöni syntyivät, aika tuntuu koko ajan vain painavan kaasupoljinta kovempaa, vaikka todellisuudessa aikahan kuuluu yhtä nopeaan kuin lapsena se ikuisuudelta tuntuva tunnin ajomatka autossa. Mutta tämä fiilis lienee jokaiselle lapselliselle turhan tuttu fiilis. Kun leikkauspäivä sovittiin useampi kuukausi sitten, muistan miettineeni, että siihen on vielä ikuisuus. Kuukausi sitten muistan ajatelleeni "ohhoh, kuukausi enää, pian sekin aika koittaa", mutta en ollut vielä oikein sisäistänyt kuinka vähän aikaa siihen oli. Viime viikolla kävin verikokeissa ja mammografiassa, joka siis tehdään aina kaikille rintaleikkaukseen meneville, ja silloin se iski. Maksoin koko lystin kassalla ja lähdin kävelemään huolettomasti kohti metroasemaa ja silloin se iski myrskyn lailla, jopa hieman yllättäen. Paniikki alkoi hiipiä mieleen, kurkkua kuristi ja kyyneleet puskivat väkisinkin ulos, lievä paniikkikohtaus ilmassa. Metrossa istuessani kerkesin miettimään jo jäähyväiskirjeen tyttärilleni, arkkuni värin ja mieheni ilmeen, kun sairaalasta soitettaisiin ja kerrottaisiin uutinen poismenostani.

Moni varmaan miettii, että eihän tämä ole leikkaus eikä mikään ja, että ylireagoin leikkauksen suuruuteen nähden. Toisaalta oli leikkaus kuinka pieni tai suuri, varmasti jokainen käy mielessään hyvinkin syvällisiä ajatuksia. Eikä ajatuksilleen ja tunteilleen usein voi mitään, eikä niitä olekkaan syytä vaan painaa villasella. Syy miksi itse reagoin ja panikoin näin voimakkaasti leikkaukseen, juontaa juurensa reilun kolmen vuoden taakse, jolloin vanhempi tyttäreni oli 3 viikkoinen. Sain silloin sappikohtauksen ja minut kiidätettiin sairaalaan, olisin päässyt leikkaukseen heti, mutta itkin sairaalassa, että minulla on 3 viikkonen vauva kotona, että en halua. Pääsin seuraavana päivänä kotiin ja tiesin, että joutuisin leikkaukseen kuitenkin pian. Kahden kuukauden päästä siitä, sain kutsun leikkaukseen, joka piti olla rutiinitoimenpide, vain yhden päivän homma. Noh, tämä ei tietenkään mennyt kuin Strömsössä ja tehon puolella käväisin ja kotiuduttuani jouduin vielä uudestaan ambulanssilla sairaalaan useaksi päiväksi. Olin todella kipeä ja homma meni ihan mönkään, joten leikkauspelot ovat aika kovat. Olen huomannut aikuisiällä, että tunnun usein kuuluvani siihen kaikista pienimpään prosenttiluokkaan. Mieheni kanssa usein vitsaillaan, että mitä pienempi todennäköisyys sanotaan jonkin asian olevan, sitä varmemmin juuri se todennäköisyys on kohdallani 100%.

Tämä kaikki tekee koko leikkauksesta hyvinkin riistiriitaisen päässäni, tai teki vielä vähän aikaa sitten. Nämä leikkaukset tehdään ulkonäkö seikan vuoksi, ei siksi että en selviäisi hengissä ilman näitä leikkauksia. Haluanko asettaa itseni alttiiksi kaikille näille pienille epäonnen prosenteille vain näyttääkseni tietynlaiselta? Olenko valmis ottamaan riskin, että mieheni joutuu yksinhuoltajaksi vain siksi, että halusin olla sinut itseni kanssa? Opinko vihdoinkin olemaan armollinen itselleni ja olemaan sinut itseni kanssa leikkauksen jälkeen? Ja näitä kysymyksiä piisaa vino pino lisää mielessäni. Olen nyt kuokkinut asiat mielessäni itseni ja muiden kanssa, ihan sieltä syvältä mullan alta lähtien ja tullut siihen lopputulokseen, että HELL YES! Vaikka moni pitää näitä leikkauksia hyvinkin turhamaisina, niin näillä on minun elämänlaatuun suurikin parantava vaikutus ja olen nämä velkaa itselleni, yksinkertaisesti voidakseni paremmin. En tee näitä pelkästään ulkonäkösyistä ja turhamaisuuttani vaan monesta muustakin syystä. Jokainen meistä tekee itse päätökset omasta elämästään, kukaan muu ei ole vastuussa sinun elämäsi päätöksistä eikä kukaan tunne tarpeitasi paremmin kuin sinä itse.

Lääkäri totesi kerrottuani peloistani, että yksikään terve ihminen ei ole vielä kuollut leikkauspöydälle, tuudittauduin täysin tähän ajatukseen! Enkä aio olla se ensimmäinen ;-)

Monsteri nimeltä abdominoplastia

Mikä on tämä kamala sanahirviö? Abdominoplastia eli vatsanpeitteiden kiristys. Siinnä ylimääräinen roikkuva ja veltto nahka leikataan pois ja samalla myös erkaantuneet vatsalihakset kurotaan kiinni. Viilto tulee kyljestä kylkeen (tai lantiosta lantioon, arpi tulee bikirajaan) ja mahasta poistetaan iso kaistale, myöskin napa siirretään oikeaan kohtaan. Leikkauksesta voi käydä lukemassa lisää KL-sairaalan sivuilta: http://www.sairaalakl.fi/palvelut/vatsa/vatsanpeitteiden-kiristys

Toinen operaatio joka minulle tehdään samassa on rintojen kohotus implanteilla. Rinnoissa on paljon rasvakudosta ja laihduttaminen myös surkastutti rintani, niinkuin monella muullakin. Toki myös kahden lapsen imettäminen vaikutti niihin dramaatisesti :-) Lääkäri totesi heti, että pelkillä implanteilla tuloksesta ei tule hyvä, vaan tehdään rintojen kohotus ja laitetaan implantit. Totesin heti, että pienet implantit, kiitos! Lääkäri kertoi mikä on ns. standardi koko ja että liian pienistä ei tulisi hyvät. Päädyin ottamaan niitä standardeja pienemmät, sillä tavoite on urheilla paljon ja kaksi vesimeloonia siinnä hyppimässä juostessa, ei ajatuksena jostain syystä vain houkuta pätkääkään. En myöskään missään nimessä halua tyrkyttää melonejani muille eli ne pitää olla mahdollisimman luonnolliset ja huomaamattomat.

Ensi vuonna olisi vielä viimeinen leikkaus edessä, reisien kiritys. Oli alusta asti selvää, etta maha on number 1, sillä sen kanssa emme ole päässet vielä koskaan yhteiseen säveleen ja onhan se nyt vaan niin kurjaa kantaa reppua suoraan siinnä edessä aina mukana. Ja auta armias, jos joskus vaikka alusvaatteisillaan kumartaa ja sattuu katsomaan mahan suuntaan, voi jösses mikä ryppyinen säkki sieltä kurkkaa takaisin. Toinen mitä ehdottomasti halusin tehdä oli reisien kiristys. Minulla oli isot reidet ja nyt niiden kutistuttua, sisäreisiin on jäänyt paljon sitä raakaa pullataikinaa, joka ei urheilemalla katoa tai kiinteydy, niinkuin ei vatsakaan. Rintoihin en ollut tyytyväinen, mutta ne olivat selvästi sijalla 3. Tiesin, että haluan nekin palauttaa henkiin, mutta rintaliivit tekevät nykyään ihmeitä, ei akuuttia tarvetta ei ollut.

Olen menossa tekemään leikkaukseni yksityiseen sairaalaan. Kävin jo konsultaatiossa julkisella puolella ja olisin todennäköisesti päässyt abdominoplastiaan, mutta sitten jokin sisälläni sanoi, että varaa aika myös yksityiselle konsultaatioon. Käytyäni yksityisellä konsultaatiossa, tulin siihen tulokseen etten halua olla 3 vuotta toipilaana. Jos minulta ensin leikkattaisiin julkisella puolella vatsa, ja sitten erikseen reidet ja rinnat yksityisellä. No way! 3 vuotta koko ajan semisti toipilaana, ei kiitos! Aluksi menin ajatuksella, että tehdään nyt maha ja reidet ja sen jälkeen rinnat. Lääkäri sitten kertoi, että tulisin olemaan sen leikkeuksen jälkeen erittäin kipeä ja, että reisien leikkaaminen on näistä toimenpiteistä ehdottomasti hankalin pitkien leikkausviiltojen takia ja toipuminen kestää pisimpään. Hän kertoi, että sen sijaan vatsa+rinnat komboa tehdään useasti. Tovin mietttyäni, päätin lykätä reidet ensi vuodelle. Tai ehkä se oli se oli järjen ääni, joka siellä huuteli "lapset ovat 2- ja 3-vuotiaat, kipu, pitkä toipumisaika, hmmmm, ei kiitos". Ja eiköhän näistä kahdessa leikkauksessa ole jo tarpeeksi toipumista :-)

Läski jättää jäljet!

26.10 is THE day! Mitä silloin tapahtuu? Silloin musiikki soi, kuuluu hurraa huutoja, ihmiset taputtavat ja minä kävelen nuoralla. Tai sitten ei. Ainakin mielessäni tämä kaikki tapahtuu. 26.10 menen leikkaukseen, minulle tehdään abdominoplastia eli vatsanahan kiristys sekä rintojen kohotus ja laitetaan pienet implantit.

Paljon puhutaan laihdutuksesta, miten se tehdään, kuinka onnistutaan ja joka paikka tursuaa vaikka millaisia diettejä. Paras on tietenkin Cambridge, se on ainoa, jossa sinulla on valmentaja tukenasi ja jossa opitaan uudet elämäntavat, onhan Ringa ja Esakin sen tehnyt ;-) Kuitenkaan kukaan ei kerro millaiset arvet läskin menetys jättää kehoon. Vaikkakin olen sitä mieltä, että riippuva ja löysä nahka on huomattavasti pienempi paha kuin ylipaino, ei epäilystäkään. Silti olisi ollut mukava kuulla mitä yli 40kg painonpudotus tekee vartalolle.

Minulla on kaksi raskautta takana, jotka varmasti myös vaikkutavat asiaan. Mutta suurin syy on makkaroiden ja kilojen katoaminen, ja asiaa pahentaa se, että olen ollut käytännössä aina ylipainoinen. Mahani roikkuu ja on ryppyinen, rintani ovat nykyään vain kärpäslätkät, sisäreiteni on kuin lössähtäneet pullataikinat. Mutta that´s life!

Mietin pitkään leikkaukseen menemistä ja olen puhunut asiasta ääneen läheisimmilleni. Ja olen saanut ainoastaan kannustusta ja tukea. Tulin siihen lopputulokseen, että mitä minä tätä asiaa 10 vuotta veivaan ja vatvon ja päätyisin kuitenkin samaan ratkaisuun. Olen kuitenkin vielä himpun alle 30, joten minulla on paljon aikaa nauttia elämästäni ja oppia olemaan tyytyväinen omaan kroppaani, joten sinne kirurgin veitsen alle on mentävä. Mieheni sanoo aina, että on täydellinen juuri sellaisena kuin olen, mutta tärkeintä on, että olen itse tyytyväinen itseeni. Tässä kiteytettynä tärkein ajatus eli teen tämän ainostaan itseni vuoksi, itsekästä I know :-)

Kirjoitan ajatuksiani ennen leikkausta, leikkauksesta ja leikkauksen jälkeen. Olen myös päättänyt jakaa kuvia, jos niistä olisi vaikka jotain hyötyä jollekkin joka miettii näitä samoja asioita. Täytyykin teille etsiä kaapin kätköistä niitä horror kuvia entisestä minästäni.