Kotona!

Huh ja hei! Eli kotona ollaan vihdoin, ihanaa! Mieheni tuli hakemaan minut eilen 18 aikaan.

Tässä vielä kertausta leikkauksesta, niinkuin itse sen muistan. Koko ajan olin aikamoisen lääkityksen alaisena ja edelleenkin kotona kovat kipulääkkeet käytössä, joten voi olla että ajat tmv ei ihan pidä paikkansa. Menin siis 26.10 aamulla sairaalaan klo 10.30 ja kävimme hoitajan kanssa kaikki mahdolliset asiat läpi, leikkauspelosta itse toimenpiteeseen. Vaihdoin sairaalavaatteet, jonka jälkeen lääkäri piirsi tussilla tarvittavat merkit vatsaan ja rintoihin, olo oli kuin Samanthalla sinkkuelämää -sarjassa, tosin en vaan voinut paeta paikalta pois. Siitä sitten leikkaussaliin valmisteluihin, eli kanyylia käteen yms. Kaikki tiesivät leikkauspelostani ja kaikki osasivat suhtautua asiaan juuri oikein. Muutama minuutti ja sain unilääkettä suoraan suoneen ja sen jälkeen olin kanttuvei.

Minut herätettiin leikkauksen jälkeen leikkaussalissa, mutta tästä en muista mitään. Muistan heränneeni heräämössä ja olihan olo vähän kärsineen oloinen. Ihan varma en ole kauanko leikkaus kesti, mutta minut nukutettiin n. 11.30 ja muistan jossain rajamailla olleeni, kun kuulin jonkun sanovan kellon olleen 16. Kaiken kaikkiaan leikkaus meni hyvin ja vatsaa lähti 1150g, rinnoista myös lähti kudosta ja vatsalihakset olivat olleet n. 5cm erillään. Ainoa pieni ongelma leikkauksen aikana johtui Klexanesta (verenohennuslääkke), jonka takia rintani hieman vuosivat leikkauksen aikana.

Sain koko ajan kipulääkettä ja olo oli koko ajan todella väsynyt, en jaksanut edes kättäni nostaa, seilasin jossain rajamailla koko ajan. Ihana hoitaja kävi koko ajan tarkistamassa tilanteeni, katsomassa vatsaani ja rintojani ja kyselemässä vointiani. Sain taas Klexanen ja droppia, jonka jälkeen nukahdin. Heräsin kipuun ja soitin hoitajan paikalle. Hoitaja oli jo edellisellä kerralla katsottuaan leikkauskohtia ollut hieman huolissaan vatsastani ja nyt näin jo hänen ilmeestään ettei kaikki ollut niinkuin piti. Sain taas droppia ja hoitaja soitti lääkärille. Lääkäri halusi kuvia vatsastani, joka oli ihan kova ja turvonnut oikealta puolelta ja kivut sen mukaisia. Lääkäri lähti kotoa tulemaan ja tarkoitus oli saada hematooma pois ja tyrehdytettyä vuoto. Vuotoa ei kuulemma paljoa olisi edes vatsaan mahtunut, koska kaikki kudokset oli kiristetty niin tiukalle. Tässä vaiheessa kipu alkoi olemaan jo aika kovaa ja hoitaja oli hetken jo valmistellut leikkaussalia ja vei myös minut sinne valmisteltavaksi.

Lääri tuli todella nopeasti paikalle, näin ainakin hoitaja sanoi, minullehan minuutti tuntui ikuisuudelta. Anastesialääkäri oli myös hälytetty paikalle. Tarkoitus oli tehdä tarvittavat toimenpiteet seditaatiossa, mutta lääkärin avatessa haavaa alkoi kipu olla jo todella kovaa. Itse yritin olla tyyni, mutta paniikki oli vallannut mielin ja kyyneleet vaan valuivat silmistä. Tämä oli pelkoni, kaikki ei menisi niinkuin piti! Jossain vaiheessa sitten oli todettu, että nyt nukutetaan.

Heräsin taas tokkurassa, mutta onneksi hematooma/vuoto/ vai mikä oli, oli saatu pois ja vuoto, joka olikin aika ylhäällä vatsassa, tyrehdytettyä. Yön nukuin kipujen takia todella katkonaisesti, jos ollenkaan. Koko komplikaatio johtui klexanesta, mutta se oli pakko antaa, koska minulla on niin korkea riski saada veritulppa, kaksi jo sairastettuani.

Siitä sitten hiljaa kohti uutta nousua! Käveleminen ei meinannut millään onnistua, aina vaan alkoi päässä vippaamaan. Oikea puoli vatsasta oli vielä todella kipeä, joten sain oikein kunnon "huumetta" niinkuin hoitaja vitsaili! En muista mikä tämän suoraan suoneen saaneen lääkkeen nimi oli, mutta voi että mikä helpotus siitä tuli. Kaikki kipu hävisi ja perhoset lensi pään yläpuolella. Olin niin tokkurassa ja väsynyt, että nukahdin. Herättyäni yritettiin taas pääsä ylös, mutta jälleen heikoin tuloksin. Lääkäri kävi siinnä käymässä ja totesi, että annetaan kortisonia, jos tämä auttaisi. Kuulemma joillain tämä auttaa, kun kortisonitasot saattavat heittää härän pyllyä ison leikkauksen jälkeen. Hetki lepoa ja uusi yritys nousta ylös. Ja tällä kertaa pääsinkin, vihdoin ja viimein. Voi herran pieksut mikä kävelytyyli, vitsailikin, että ikää tulee ja täytyy harjoitella tätä kolmekymppisten kävelytyyliä. Käveleminen tuntui juuri sille kuin olisi puolet mahasta otettu pois ja selkää ei saa suoraksi, kun iho ei yksinkertaisesti anna periksi, ja näin siis sen kuuluukin mennä ensimmäiset päivät.

Mies sai hoito-ohjeet, miten minua käsitellä ja sitten alkoi matka kotiin, joka ei muuten ollut fanfaarien soittoa ja juhlaa. Kotona odotti rakkaat tyttäreni äidin kera ja voi mikä ikävä oli ollut kaikilla. Vanhempi tyttäreni täyttää kohta 4, joten hän jo ymmärsi, että äiti on pipi ja hänelle oli kerrottu mitä äidille tehdään, hän silitteli ja pusutteli äidin kättä. Nuorempi tytöistäni on vähän reilu 2v ja hän selvästi järkyttyi ja oli vähän hädissään. Kumpikin söi äidin vieressä iltapalaa ja rentoutui pikkuhiljaa. Rakas äitini ja yökylään apukäsiksi, korvaamaton äitini <3

Tässä nyt vähän jotain fiiliksiä leikkauksesta, näitä vielä lisää tulossa. Olen kuitenkin todella onnellinen, kun kurkistin vatsaani, mutta toisaalta pelkoja tuli lisää, koska tämä ei mennyt kuin Strömsössä. Ehkä se ennemminkin harmittaa todella paljon, koska kuten hoitaja minulle sanoi, niin hän on työskennellyt lääkärin kanssa jo 13 vuotta ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun vatsa vietiin takaisin leikkaussaliin. En vaan voi ymmärtää, miten huono tuuri minulla on aina, mitä pienemmän prosentin komplikaatio riski sen suurempi se on kohdallani, uskomatonta! Mutta iso kiitos kuuluu sairaalan mahtavalle henkilökunnalle! Tästä se toipuminen lähtee ja nyt en aio enää ottaa mitään ongelmia, sillä siisti ja piste.

Eilen vs tänään! Huom. tänään jo istumassa ja verta riittä poskille saakka!