The day!

Sukat jalassa ja matka kohti sairaalaa alkamassa. Jännittää ja paljon, eihän tälle tunteelle mitään vaan voi. Toisaalta, olisihan se nyt vähän outoa, jos ei tuntuisi missään. Yön nukuin poikkeuksellisen hyvin, joten ehkä zen-tila on löytynyt, ainakin jonkin sortin.

Kassiin pakkasin mukaan luettavaa, vaatteita, hygieniatavarat ja tietty pari patukkaa varuiksi, siinnäpä melkein se, eihän sitä yhdeksi päiväksi tarvitse säkillistä rojua roudata mukana. Vaikka muuten tunnustaudun megapakkaajaksi, jolla on kimpsut ja kampsut joka tilanteeseen aina matkoilla mukana ja kilot paukkuu poikkeuksetta yli rajojen (ja mies kiittää tästä aina hikisenä kantajana).

Elonmerkkejä minuun saadaan toivottavasti 14-16 väliin, riippen kauan leikkauksessa kestää. Droppia vaan naamaan ja huomenna mies hakee sitten kotiin toipumaan. Täytyy toivoa ettei toissapäiväinen uni käy toteen, jossa katsoin itseäni leikkauspöydällä ja monitoriin piirtyi suora viiva ja lääkäri huusi vihaisena "ei jumalauta, tää on kyllä eka kerta, ei prkl!"

Mieltä on piristänyt erityisen paljon kaikki tsemppiviestit mitä olen saanut, kiitos teille kaikille ihanille niistä <3 Ne mielessä nukahdan parin tunnin päästä ja herään ilman tätä kantamaani taakkaa, can´t wait!