Hei, kuka mua kuristaa?

Viimeistä viikkoa viedään, huomenna on tasan viikko leikkaukseen. Siis häh, nyt se on jo ihan oven takana. Tämä homma noudattaa samaa kavaa kuin lasten kanssa, eli pikakelaus päällä mennään. Sen jälkeen kun tyttöni syntyivät, aika tuntuu koko ajan vain painavan kaasupoljinta kovempaa, vaikka todellisuudessa aikahan kuuluu yhtä nopeaan kuin lapsena se ikuisuudelta tuntuva tunnin ajomatka autossa. Mutta tämä fiilis lienee jokaiselle lapselliselle turhan tuttu fiilis. Kun leikkauspäivä sovittiin useampi kuukausi sitten, muistan miettineeni, että siihen on vielä ikuisuus. Kuukausi sitten muistan ajatelleeni "ohhoh, kuukausi enää, pian sekin aika koittaa", mutta en ollut vielä oikein sisäistänyt kuinka vähän aikaa siihen oli. Viime viikolla kävin verikokeissa ja mammografiassa, joka siis tehdään aina kaikille rintaleikkaukseen meneville, ja silloin se iski. Maksoin koko lystin kassalla ja lähdin kävelemään huolettomasti kohti metroasemaa ja silloin se iski myrskyn lailla, jopa hieman yllättäen. Paniikki alkoi hiipiä mieleen, kurkkua kuristi ja kyyneleet puskivat väkisinkin ulos, lievä paniikkikohtaus ilmassa. Metrossa istuessani kerkesin miettimään jo jäähyväiskirjeen tyttärilleni, arkkuni värin ja mieheni ilmeen, kun sairaalasta soitettaisiin ja kerrottaisiin uutinen poismenostani.

Moni varmaan miettii, että eihän tämä ole leikkaus eikä mikään ja, että ylireagoin leikkauksen suuruuteen nähden. Toisaalta oli leikkaus kuinka pieni tai suuri, varmasti jokainen käy mielessään hyvinkin syvällisiä ajatuksia. Eikä ajatuksilleen ja tunteilleen usein voi mitään, eikä niitä olekkaan syytä vaan painaa villasella. Syy miksi itse reagoin ja panikoin näin voimakkaasti leikkaukseen, juontaa juurensa reilun kolmen vuoden taakse, jolloin vanhempi tyttäreni oli 3 viikkoinen. Sain silloin sappikohtauksen ja minut kiidätettiin sairaalaan, olisin päässyt leikkaukseen heti, mutta itkin sairaalassa, että minulla on 3 viikkonen vauva kotona, että en halua. Pääsin seuraavana päivänä kotiin ja tiesin, että joutuisin leikkaukseen kuitenkin pian. Kahden kuukauden päästä siitä, sain kutsun leikkaukseen, joka piti olla rutiinitoimenpide, vain yhden päivän homma. Noh, tämä ei tietenkään mennyt kuin Strömsössä ja tehon puolella käväisin ja kotiuduttuani jouduin vielä uudestaan ambulanssilla sairaalaan useaksi päiväksi. Olin todella kipeä ja homma meni ihan mönkään, joten leikkauspelot ovat aika kovat. Olen huomannut aikuisiällä, että tunnun usein kuuluvani siihen kaikista pienimpään prosenttiluokkaan. Mieheni kanssa usein vitsaillaan, että mitä pienempi todennäköisyys sanotaan jonkin asian olevan, sitä varmemmin juuri se todennäköisyys on kohdallani 100%.

Tämä kaikki tekee koko leikkauksesta hyvinkin riistiriitaisen päässäni, tai teki vielä vähän aikaa sitten. Nämä leikkaukset tehdään ulkonäkö seikan vuoksi, ei siksi että en selviäisi hengissä ilman näitä leikkauksia. Haluanko asettaa itseni alttiiksi kaikille näille pienille epäonnen prosenteille vain näyttääkseni tietynlaiselta? Olenko valmis ottamaan riskin, että mieheni joutuu yksinhuoltajaksi vain siksi, että halusin olla sinut itseni kanssa? Opinko vihdoinkin olemaan armollinen itselleni ja olemaan sinut itseni kanssa leikkauksen jälkeen? Ja näitä kysymyksiä piisaa vino pino lisää mielessäni. Olen nyt kuokkinut asiat mielessäni itseni ja muiden kanssa, ihan sieltä syvältä mullan alta lähtien ja tullut siihen lopputulokseen, että HELL YES! Vaikka moni pitää näitä leikkauksia hyvinkin turhamaisina, niin näillä on minun elämänlaatuun suurikin parantava vaikutus ja olen nämä velkaa itselleni, yksinkertaisesti voidakseni paremmin. En tee näitä pelkästään ulkonäkösyistä ja turhamaisuuttani vaan monesta muustakin syystä. Jokainen meistä tekee itse päätökset omasta elämästään, kukaan muu ei ole vastuussa sinun elämäsi päätöksistä eikä kukaan tunne tarpeitasi paremmin kuin sinä itse.

Lääkäri totesi kerrottuani peloistani, että yksikään terve ihminen ei ole vielä kuollut leikkauspöydälle, tuudittauduin täysin tähän ajatukseen! Enkä aio olla se ensimmäinen ;-)