The day!

Sukat jalassa ja matka kohti sairaalaa alkamassa. Jännittää ja paljon, eihän tälle tunteelle mitään vaan voi. Toisaalta, olisihan se nyt vähän outoa, jos ei tuntuisi missään. Yön nukuin poikkeuksellisen hyvin, joten ehkä zen-tila on löytynyt, ainakin jonkin sortin.

Kassiin pakkasin mukaan luettavaa, vaatteita, hygieniatavarat ja tietty pari patukkaa varuiksi, siinnäpä melkein se, eihän sitä yhdeksi päiväksi tarvitse säkillistä rojua roudata mukana. Vaikka muuten tunnustaudun megapakkaajaksi, jolla on kimpsut ja kampsut joka tilanteeseen aina matkoilla mukana ja kilot paukkuu poikkeuksetta yli rajojen (ja mies kiittää tästä aina hikisenä kantajana).

Elonmerkkejä minuun saadaan toivottavasti 14-16 väliin, riippen kauan leikkauksessa kestää. Droppia vaan naamaan ja huomenna mies hakee sitten kotiin toipumaan. Täytyy toivoa ettei toissapäiväinen uni käy toteen, jossa katsoin itseäni leikkauspöydällä ja monitoriin piirtyi suora viiva ja lääkäri huusi vihaisena "ei jumalauta, tää on kyllä eka kerta, ei prkl!"

Mieltä on piristänyt erityisen paljon kaikki tsemppiviestit mitä olen saanut, kiitos teille kaikille ihanille niistä <3 Ne mielessä nukahdan parin tunnin päästä ja herään ilman tätä kantamaani taakkaa, can´t wait!

Be prepared!

Miten olen valmistautunut tulevaan h-hetkeen? ÄÄÄÄÄKKK!!! En vielä tarpeeksi! Voiko tätä lykätä vielä viikolla?

Niin se vaan on, että ylihuomenna klo 11 on minun leikkausaika. Sairaalassa minun tulee olla klo 10.30. Sitten se on ohi ja saan viimeisen timanttin kruunuuni eli matkan päätökseen. Tämä laihdutusmatka päättyy ja uusi alkaa. Vaikka minusta tuntuu, että en ole vielä valmistautunut tarpeeksi, niin silti odotan tätä innolla ja malttamattomana. Eli ei siis pelkkää panikointia ja ahdistusta ilmassa. Itse leikkaus on se mikä minut saa hyppimään seinille ja heittämään muutaman kirosanan ilmaan. Mutta leikkauksen lopputulosta odotan innolla, enkä malttaisi odottaa reilua puolta vuotta nähdäkseni lopputuloksen. Ensi kesää odotan innolla, malttamattomana ja ostan varmaan pian kamman, josta voin laskea päiviä ensi kesään. Haaveena on ostaa tiukka valkoinen paita. Tiedättekö, sellainen jota ei olisi ikinä voinut kuvitella käyttävänsä lihavana ja joka olisi armotonta katsottavaa tämän röllykän kanssa? Sellaisen ostan ensi kesäksi. Haaveita täytyy olla ja 15v haaveilun jälkeen, tästä voi tulla totta.

Nyt siihen valmistautumiseen. Sairaalasta tuli ohjeet miten toimia, mitä ottaa mukaan yms. Olen nyt valmistautunut käymällä mammografiassa ja verikokeissa. Suositus oli käydä lymfahoidossa ja siellä kävin eilen. Toivotaan, että tämä auttaisi turvotukseen ja kanavat olisi nyt auki. Tämä oli ensimmäinen kerta lymfahoidosssa ja voi vitsi miten rentouttava kokemus. Jos ei muuta, niin täydellinen rentoutuminen tuli todella tarpeeseen ja kaikki unohtui hetkeksi.

Sairaalakassia ei ole tullut mietittyä. Mutta aamutakki ja tossut oli ohjeissa ottaa mukaan, joten ainakin ne sujahtaa kassiin. Olen lukenut, että alkuun vaatteiden pukeminen saattaa olla hieman haastavaa, joten löysiä ja vetskarillisia vaatteita pakkaan mukaan. Maanataina kun saan silmät auki,  ensimmäisenä pitää vetää tukisukat pitää jalkaan. Tämä olisi ollut sanomattakin selvää, olenhan kaksi veritulppaa jo sairastanut elämäni aikana, ja kiitos ei enää ikinä, jos se on minusta kiinni. Tämän takia saan myös verenohennuslääkettä heti leikkauksen jälkeen.

Huomenna olen vielä muutaman tunnin töissä, joten saan mukavasti ajatukset muualle. Ja mikäs sen mukavampaa kuin nähdä ihania asiakkaitani, oli päivä mikä tahansa ja kello mitä tahansa, I just love my job <3 Oma kauppalista löytyy myös takataskusta eli varustaudun sairaslomaani Cambridgeillä. Jos ei muu ruoka maistu, niin ainakin patukka tai pirtelö uppoaa. Heti leikkauksen jälkeen ei tietenkään ole tarkoitus laihduttaa ja syödä pelkästään ateriankorvikkeita, sillä terveellisestä ruuasta saa energiaa toipumiseen, mutta parempi sekin kuin olla syömättä mitään, jos ei ruokaa tee mieli.

Kyproksen kollegoilta ostettu tuliainen odottaa jääkaapissa

Kaiken a ja o valmistautumisessa on tukiverkosto ja arjen suunnittelu etukäteen. Arki kahden pienen lapsen kanssa on aina kiireistä ja menevää. Nyt kun äiti on hetken poissa pelistä, on tärkeää, että ympärillä on auttavia käsiä. Jos ja kun toivun leikkauksesta nopeasti, en siltikään saa nostaa painavaa useaan viikkoon. Eli vaipanvaihto, rattaisiin nostaminen, kaupassa käynti yms. on poissa pelistä hetken. Vaikka kuinka tuntuisi, että vointi antaisi näiden tekemiseen jo periksi, niin en voi ottaa riskiä, että parantuminen viivästyy. Kiltisti lääkärin ohjeita noudattean mennään. Olen niin onnellisessa asemassa, että auttavia käsiä on paljon ympärillä. Olen luottavaisin mielin, että kaikki järjestyy!

No sports!

Tunnesyöjän paluu!

Olin ennen tunnesyöjä, aivan sata prosenttisesti. Mikä edes on tunnesyöjä? Kuka se on? Kuka sen määrittelee? Vastaus on: jokainen itse määrittelee millainen tunnesyöjä on, jos kokee olevansa sellainen. Itse olin ennen tunnesyöjä, joka söi suruun, iloon, tylsyyteen, stressiin, eli toisin sanottuna jokaiseen tunteeseen. Aina oli jokin syy syödä. Eihän juhla ole juhla ilman herkkuja, eihän ilta tunnu illalle jos ei voi telkkaria katsoessa mässäillä, eihän yhteinen ilta ole täydellinen ilman herkkuövereitä. Myöskin rankan koulu- tai työpäivän jälkeen jokainen tarvitsee hemmottelua eli sitä ihanaa suuhun sulavaa suklaata. Halutessani oli aina jokin syy syödä ja erityisesti herkutella.

Myönnän myös, että olin täysi sokerinarkki, ja olen helposti vieläkin, jos sitä saan käsiini. Tiedän, että sokeri ei minulle yksinkertiasesti sovi ja pyrin sitä välttämään. Välillä heikoin tuloksin, todella heikoin. Olen opetellut pikkuhiljaa sallimaan itselleni järkevän määrän herkkuja ilman syyllisyydentuntoa. Helpommin sanottu kuin tehty, koska herkut on mielessäni nykyään verivihollisiani, kiitos menneisyyden!

Herkuttelusta ja sokerista minulla on vaikka kuinka paljon sanotavaa, joten siitä kerron varmasti paljon ja useasti. Mutta nyt siihen aiheeseen mistä minun piti tänään kertoa eli ollakko vaiko ei tunnesyöjä. Huomaan, että tietyt tilanteet saavat käteni melkein täristen etsimään sitä sokerikiksiä. Olen kuitenkin usein saanut himoni taltutettua, mutta joskus olen myös repsahdellut. Huomaan omien ajatuksieni muuttuneen hyvin paljon siitä mitä ne olivat lähtötilanteessa. Sokeri ei ole enää elämäni, vaan se on vain sokeri, jota tulisi välttää tai ainakin muistaa kohtuus. Oivalsin vähän aikaa sitten miten helpottava olo on mennä kauppaan, kun ei ensimmäisenä tarvitse miettiä mitä herkkuja sitä ostaisi. Kun ne eivät kuuluu, poikkeuksia lukuunottamatta, ruokavaliooni, voin unohtaa ne täysin.

Leikkauksen lähestyessä, huomasin muutama viikko sitten, että sokerinhimo alkoi palaamaan. Huonosti nukutut yöt (kiitos leikkauspainajaisten) sekä ahdistus ja pelko tulevasta leikkauksesta, saivat sokerihimon päälle. En kuitenkaan ole hairahtanut, koska faktahan on se, että ei se sokeri siihen mitään auta. Olen tullut siihen tulokseen, että olen opettanut itseni vuosien mittaan tunnesyöjäksi, sokerisyöpöksi. Vaikka tulen aina olemaan sokerille herkkä ja sitä kaipaamaan, voin opettaa itseni siitä tavasta pois, se vaatii paljon sitkeyttä, päättäväisyyttä ja vuosien työn. Sokeri oli minun työkaluni käsitellä omia tunnetilojani, niin surussa kuin ilossa. Tämän oivallettuani ja nyt, kun tunnesyöjän oireet puskevat päälle, olen opettanut itseäni tietoisesti vanhoista tavoista pois. Mikä parasta,  olen huomannut että se ei olekkaan vaikeaa.


Ilman herkkuja en voi enkä aio elää. Mutta nykään herkkuani ovat muutkin kuin sokeripommit. Rakastan hedelmiä ja syön niitä paljon, siis todella paljon. Jos oikein tekee mieli makeaa, niin nappaan pari tuoretta taatelia jääkaapista, toimii aina makennälkään. Terveellinen ruoka on myös nykyään herkkua, ei tervellisen ruuan pidä olla tylsää ja aina sitä salaattia. Tältä näytti tänään herkkuaamiaiseni!

Tärkeintä on muuttaa omaa ajatusmallia, tehdä muutos omassa käyttäytymisessä tietoisesti. Alkaa ajattelemaan kuin laiha ja lopettaa ajatteleminen kuin lihava (siis ruoka-asioissa)!

Saanko esitellä roikkuva röllykkäni

En olisi ikinä uskonut tekeväni tätä, never ever! Mutta tässä minä olen, epätäydellinen minä. Matkalla kohti sitä kaikkien haluamaa graalin maljaa eli itsensä hyväksymistä.

Pohdin, väänsin ja käänsin ja vielä kerran mietin. Julkaisenko ennen ja jälkeen kuvat. Tämä, jos jokin on henkilökohtainen asia ja arka paikka. Laittaa nyt omia puolialastomia kuvia blogiin! Ajatuksena aivan järkyttävän vastenmielinen. Mutta sitten toisaalta, haluan näyttää avoimesti muutoskuvani, vain siksi, että ehkä kannustan jotain muutakin ottamaan härkää sarvista ja tekemään tämän itsensä vuoksi.

Ja voin muuten kertoa, että on ihan pirun hanakalaa seistä töissä peilin edessä alusvaatteisillaan ja yrittää ottaa itsestään kuvia. Exrta vaikeaa siitä tekee se, että yrität ottaa kuvia siitä sinun epäkohdastasi, siitä mitä yrität aina piilotella parhaasi mukaan (tässä se on nyt kirjaimellisesti nostettu esille). Jokainen meistä haluaa näyttää kuvissa aina parhaaltaan, usein kuulee "ota vielä yksi kuva, mulla oli ihan kamala ilme tossa/ mä näytän tossa ihan läskille/ mun kaksoileuka paistaa tossa kuvassa" You name it, me naiset kyllä viat keksimme itsestämme. Jos et usko, niin kokeile ottaa sinun mielestäsi huonoimmasta kohdastasi kuva ja näytä se jollekkin. Toisaalta, kun kuulemme joltakin muulta, että emme me ehkä olekkaan niin epäyädellisiä kuin omassa mielessämme kuvittelemme olevamme, voisimme oppia olemaan armollisempia itseämme kohtaan.

Toisaalta juuri näitä kuvia minä itsekkin eniten kaipaisin ennen leikkausta ja silloin, kun mietin leikkaukseen menemistä. Googlettelin monta päivää mitä oudoimmilla hakusanoilla, että näkisin kuvien muodossa ihmisten tarinoita heidän vatsaleikkauksistaan. Ihminen on utelias eläin ja tiedon janoinen.

Nämä kuvat ovat täysi vastakohta niille trendikkäille bikinifitness kuville joita sosiaalinen media nykyään tursuaa. Ehkä olisi hyvä, että jokainen meistä julkaisisi yhden kuvan itsestään. Näin näkisimme, että jokainen meistä on erilainen, kaunis omalla tavallaan ja kaikkien ei tarvitse sopia samaan muottiin. Tälläinen haaste taisi itseasiassa jo pyöriä blogeissa viime syksynä :-)

Täytyy hokea itselle tässä tilanteessa samaa mitä sanon aina asiakkailleni "tämä on nyt se tilanne mistä lähdetään"!

Hei, kuka mua kuristaa?

Viimeistä viikkoa viedään, huomenna on tasan viikko leikkaukseen. Siis häh, nyt se on jo ihan oven takana. Tämä homma noudattaa samaa kavaa kuin lasten kanssa, eli pikakelaus päällä mennään. Sen jälkeen kun tyttöni syntyivät, aika tuntuu koko ajan vain painavan kaasupoljinta kovempaa, vaikka todellisuudessa aikahan kuuluu yhtä nopeaan kuin lapsena se ikuisuudelta tuntuva tunnin ajomatka autossa. Mutta tämä fiilis lienee jokaiselle lapselliselle turhan tuttu fiilis. Kun leikkauspäivä sovittiin useampi kuukausi sitten, muistan miettineeni, että siihen on vielä ikuisuus. Kuukausi sitten muistan ajatelleeni "ohhoh, kuukausi enää, pian sekin aika koittaa", mutta en ollut vielä oikein sisäistänyt kuinka vähän aikaa siihen oli. Viime viikolla kävin verikokeissa ja mammografiassa, joka siis tehdään aina kaikille rintaleikkaukseen meneville, ja silloin se iski. Maksoin koko lystin kassalla ja lähdin kävelemään huolettomasti kohti metroasemaa ja silloin se iski myrskyn lailla, jopa hieman yllättäen. Paniikki alkoi hiipiä mieleen, kurkkua kuristi ja kyyneleet puskivat väkisinkin ulos, lievä paniikkikohtaus ilmassa. Metrossa istuessani kerkesin miettimään jo jäähyväiskirjeen tyttärilleni, arkkuni värin ja mieheni ilmeen, kun sairaalasta soitettaisiin ja kerrottaisiin uutinen poismenostani.

Moni varmaan miettii, että eihän tämä ole leikkaus eikä mikään ja, että ylireagoin leikkauksen suuruuteen nähden. Toisaalta oli leikkaus kuinka pieni tai suuri, varmasti jokainen käy mielessään hyvinkin syvällisiä ajatuksia. Eikä ajatuksilleen ja tunteilleen usein voi mitään, eikä niitä olekkaan syytä vaan painaa villasella. Syy miksi itse reagoin ja panikoin näin voimakkaasti leikkaukseen, juontaa juurensa reilun kolmen vuoden taakse, jolloin vanhempi tyttäreni oli 3 viikkoinen. Sain silloin sappikohtauksen ja minut kiidätettiin sairaalaan, olisin päässyt leikkaukseen heti, mutta itkin sairaalassa, että minulla on 3 viikkonen vauva kotona, että en halua. Pääsin seuraavana päivänä kotiin ja tiesin, että joutuisin leikkaukseen kuitenkin pian. Kahden kuukauden päästä siitä, sain kutsun leikkaukseen, joka piti olla rutiinitoimenpide, vain yhden päivän homma. Noh, tämä ei tietenkään mennyt kuin Strömsössä ja tehon puolella käväisin ja kotiuduttuani jouduin vielä uudestaan ambulanssilla sairaalaan useaksi päiväksi. Olin todella kipeä ja homma meni ihan mönkään, joten leikkauspelot ovat aika kovat. Olen huomannut aikuisiällä, että tunnun usein kuuluvani siihen kaikista pienimpään prosenttiluokkaan. Mieheni kanssa usein vitsaillaan, että mitä pienempi todennäköisyys sanotaan jonkin asian olevan, sitä varmemmin juuri se todennäköisyys on kohdallani 100%.

Tämä kaikki tekee koko leikkauksesta hyvinkin riistiriitaisen päässäni, tai teki vielä vähän aikaa sitten. Nämä leikkaukset tehdään ulkonäkö seikan vuoksi, ei siksi että en selviäisi hengissä ilman näitä leikkauksia. Haluanko asettaa itseni alttiiksi kaikille näille pienille epäonnen prosenteille vain näyttääkseni tietynlaiselta? Olenko valmis ottamaan riskin, että mieheni joutuu yksinhuoltajaksi vain siksi, että halusin olla sinut itseni kanssa? Opinko vihdoinkin olemaan armollinen itselleni ja olemaan sinut itseni kanssa leikkauksen jälkeen? Ja näitä kysymyksiä piisaa vino pino lisää mielessäni. Olen nyt kuokkinut asiat mielessäni itseni ja muiden kanssa, ihan sieltä syvältä mullan alta lähtien ja tullut siihen lopputulokseen, että HELL YES! Vaikka moni pitää näitä leikkauksia hyvinkin turhamaisina, niin näillä on minun elämänlaatuun suurikin parantava vaikutus ja olen nämä velkaa itselleni, yksinkertaisesti voidakseni paremmin. En tee näitä pelkästään ulkonäkösyistä ja turhamaisuuttani vaan monesta muustakin syystä. Jokainen meistä tekee itse päätökset omasta elämästään, kukaan muu ei ole vastuussa sinun elämäsi päätöksistä eikä kukaan tunne tarpeitasi paremmin kuin sinä itse.

Lääkäri totesi kerrottuani peloistani, että yksikään terve ihminen ei ole vielä kuollut leikkauspöydälle, tuudittauduin täysin tähän ajatukseen! Enkä aio olla se ensimmäinen ;-)

Monsteri nimeltä abdominoplastia

Mikä on tämä kamala sanahirviö? Abdominoplastia eli vatsanpeitteiden kiristys. Siinnä ylimääräinen roikkuva ja veltto nahka leikataan pois ja samalla myös erkaantuneet vatsalihakset kurotaan kiinni. Viilto tulee kyljestä kylkeen (tai lantiosta lantioon, arpi tulee bikirajaan) ja mahasta poistetaan iso kaistale, myöskin napa siirretään oikeaan kohtaan. Leikkauksesta voi käydä lukemassa lisää KL-sairaalan sivuilta: http://www.sairaalakl.fi/palvelut/vatsa/vatsanpeitteiden-kiristys

Toinen operaatio joka minulle tehdään samassa on rintojen kohotus implanteilla. Rinnoissa on paljon rasvakudosta ja laihduttaminen myös surkastutti rintani, niinkuin monella muullakin. Toki myös kahden lapsen imettäminen vaikutti niihin dramaatisesti :-) Lääkäri totesi heti, että pelkillä implanteilla tuloksesta ei tule hyvä, vaan tehdään rintojen kohotus ja laitetaan implantit. Totesin heti, että pienet implantit, kiitos! Lääkäri kertoi mikä on ns. standardi koko ja että liian pienistä ei tulisi hyvät. Päädyin ottamaan niitä standardeja pienemmät, sillä tavoite on urheilla paljon ja kaksi vesimeloonia siinnä hyppimässä juostessa, ei ajatuksena jostain syystä vain houkuta pätkääkään. En myöskään missään nimessä halua tyrkyttää melonejani muille eli ne pitää olla mahdollisimman luonnolliset ja huomaamattomat.

Ensi vuonna olisi vielä viimeinen leikkaus edessä, reisien kiritys. Oli alusta asti selvää, etta maha on number 1, sillä sen kanssa emme ole päässet vielä koskaan yhteiseen säveleen ja onhan se nyt vaan niin kurjaa kantaa reppua suoraan siinnä edessä aina mukana. Ja auta armias, jos joskus vaikka alusvaatteisillaan kumartaa ja sattuu katsomaan mahan suuntaan, voi jösses mikä ryppyinen säkki sieltä kurkkaa takaisin. Toinen mitä ehdottomasti halusin tehdä oli reisien kiristys. Minulla oli isot reidet ja nyt niiden kutistuttua, sisäreisiin on jäänyt paljon sitä raakaa pullataikinaa, joka ei urheilemalla katoa tai kiinteydy, niinkuin ei vatsakaan. Rintoihin en ollut tyytyväinen, mutta ne olivat selvästi sijalla 3. Tiesin, että haluan nekin palauttaa henkiin, mutta rintaliivit tekevät nykyään ihmeitä, ei akuuttia tarvetta ei ollut.

Olen menossa tekemään leikkaukseni yksityiseen sairaalaan. Kävin jo konsultaatiossa julkisella puolella ja olisin todennäköisesti päässyt abdominoplastiaan, mutta sitten jokin sisälläni sanoi, että varaa aika myös yksityiselle konsultaatioon. Käytyäni yksityisellä konsultaatiossa, tulin siihen tulokseen etten halua olla 3 vuotta toipilaana. Jos minulta ensin leikkattaisiin julkisella puolella vatsa, ja sitten erikseen reidet ja rinnat yksityisellä. No way! 3 vuotta koko ajan semisti toipilaana, ei kiitos! Aluksi menin ajatuksella, että tehdään nyt maha ja reidet ja sen jälkeen rinnat. Lääkäri sitten kertoi, että tulisin olemaan sen leikkeuksen jälkeen erittäin kipeä ja, että reisien leikkaaminen on näistä toimenpiteistä ehdottomasti hankalin pitkien leikkausviiltojen takia ja toipuminen kestää pisimpään. Hän kertoi, että sen sijaan vatsa+rinnat komboa tehdään useasti. Tovin mietttyäni, päätin lykätä reidet ensi vuodelle. Tai ehkä se oli se oli järjen ääni, joka siellä huuteli "lapset ovat 2- ja 3-vuotiaat, kipu, pitkä toipumisaika, hmmmm, ei kiitos". Ja eiköhän näistä kahdessa leikkauksessa ole jo tarpeeksi toipumista :-)

Läski jättää jäljet!

26.10 is THE day! Mitä silloin tapahtuu? Silloin musiikki soi, kuuluu hurraa huutoja, ihmiset taputtavat ja minä kävelen nuoralla. Tai sitten ei. Ainakin mielessäni tämä kaikki tapahtuu. 26.10 menen leikkaukseen, minulle tehdään abdominoplastia eli vatsanahan kiristys sekä rintojen kohotus ja laitetaan pienet implantit.

Paljon puhutaan laihdutuksesta, miten se tehdään, kuinka onnistutaan ja joka paikka tursuaa vaikka millaisia diettejä. Paras on tietenkin Cambridge, se on ainoa, jossa sinulla on valmentaja tukenasi ja jossa opitaan uudet elämäntavat, onhan Ringa ja Esakin sen tehnyt ;-) Kuitenkaan kukaan ei kerro millaiset arvet läskin menetys jättää kehoon. Vaikkakin olen sitä mieltä, että riippuva ja löysä nahka on huomattavasti pienempi paha kuin ylipaino, ei epäilystäkään. Silti olisi ollut mukava kuulla mitä yli 40kg painonpudotus tekee vartalolle.

Minulla on kaksi raskautta takana, jotka varmasti myös vaikkutavat asiaan. Mutta suurin syy on makkaroiden ja kilojen katoaminen, ja asiaa pahentaa se, että olen ollut käytännössä aina ylipainoinen. Mahani roikkuu ja on ryppyinen, rintani ovat nykyään vain kärpäslätkät, sisäreiteni on kuin lössähtäneet pullataikinat. Mutta that´s life!

Mietin pitkään leikkaukseen menemistä ja olen puhunut asiasta ääneen läheisimmilleni. Ja olen saanut ainoastaan kannustusta ja tukea. Tulin siihen lopputulokseen, että mitä minä tätä asiaa 10 vuotta veivaan ja vatvon ja päätyisin kuitenkin samaan ratkaisuun. Olen kuitenkin vielä himpun alle 30, joten minulla on paljon aikaa nauttia elämästäni ja oppia olemaan tyytyväinen omaan kroppaani, joten sinne kirurgin veitsen alle on mentävä. Mieheni sanoo aina, että on täydellinen juuri sellaisena kuin olen, mutta tärkeintä on, että olen itse tyytyväinen itseeni. Tässä kiteytettynä tärkein ajatus eli teen tämän ainostaan itseni vuoksi, itsekästä I know :-)

Kirjoitan ajatuksiani ennen leikkausta, leikkauksesta ja leikkauksen jälkeen. Olen myös päättänyt jakaa kuvia, jos niistä olisi vaikka jotain hyötyä jollekkin joka miettii näitä samoja asioita. Täytyykin teille etsiä kaapin kätköistä niitä horror kuvia entisestä minästäni.