This is who I used to be!

Tähän ei nyt sovi muu sanavalinta kuin VOI HERRAN JUMALA! Päädyin selaamaan vanhoja kuviani erästä lehtiartikkelia silmällä pitäen. Tuntuu kerrassaan kamalalle katsoa omia vanhoja kuvia. Käsittämättömälle tuntuu se, että en edes tunnista niistä itseäni. Miten se on edes mahdollista? Olenhan ollut normaalipainossa vasta reilun vuoden ja olen nyt 29 vuotta. Olen siis ollut yli 20 vuotta ylipainoinen. Tuntuu ristiriitaiselle, että en tunnista entistä minääni, sellaisenahan kaikki minut ennen tunsivat ja ihmiset joita en ole nähnyt yli vuoteen, ei enää varmaan edes tunnista minua.

Olen sitä mieltä, että jokaisen ylipainoisen olisi hyvä katsoa omia kuviaan laihdutusprojektin aikana. Kuvat kertoo enemmän kuin mikään muu. Ystäviltä ja perheelta kuulee palautetta "oletpa hoikistunut", mutta suomalaiseen tapaan nämä kuitatataan aina vähätellen eikä tahdota oikein uskoa muiden kehuja. Peili kyllä näyttää miltä me nyt näytämme, mutta aivot voivat vääristää sen mitä me näemme tai sitten alamme kiinittämään enemmän huomiota muihin kohtiin, joihin emme ole itsessämme tyytyväisiä. Tässä kohtaa nostan itse käden ylös. Vaikka olin jo normaalipainoinen, peilistä minua tuojotti aina vaan se roikkuva röllykkä. En nähnyt sitä mitä muut näkivät minussa, sen miten olin muuttunut. Katsokaa omia kuvianne, ne kyllä näyttävät miten olette muuttuneet.

Nämä kuvat on otettu tasan kolme vuotta sitten Mauritiuksen lomalla ja tällöin taisin olla isoimillani, kuten näkyy. En edes tiedä mitä ajatella, en ole katsonut näitä kuvia aikoihin ja olen järkytyynyt. Tiesin, että olin iso, mutta jotenkin se oma koko ja paino hämärtyy, ainakin siihen nähden mikä on normaalipaino. Tuntuu pahalle, että miksi edes koskaan päästin itseni tuohon kuntoon. Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä muuttua ja tehdä elämänmuutos. Ja miten paljon onnelisempi olen nykyään, itseni suhteen. Vaikka matka oli pitkä ja joskus oli todella vaikeaa, en kadu sekuntiakaan, koska elämänlaatuni on nykyään niin paljon parempaa.

Kun omia vanhoja kuvia katsoo, löytyy kipinä ja motivaatio. Koska olen jo normaalipainoinen ja en enää halua kiloja pois, ehkä muutamaa lukuunottamatta, tarvitsen kipinän ja motivaation pitämään painoni tässä. Laihduttaminen oli mielestäni vielä suhteellisen helppoa (ainakin joskus), mutta painonhallinta on vaikeaa ja se kestää koko lopun ikäni, tosin se myös helpottuu vuosien myötä. Koska haluan olla tässä painossa lopun elämäni, en voi koskaan enää palata entisiin tapoihin. Saan motivaatiota myös leikkauksestani, se motivoi pitämään painon kurissa. Tästä on hyvä jatkaa seuraaviin haasteisiin!

Ihanaa viikonloppua kaikille lukijoille ja muistakaa pitää itsestänne huolta!

Haaveen hautaaminen!

Käydessäni hoitajan luona viime viikolla näyttämässä leikkaushaavoja, tuli puhe urheilusta ja kerroin tavoiteestani juosta maraton ensi kesänä. Hoitaja kertoi, että lähiaoikoina on ollut muutama tapaus, joissa naisella on osittain ironnut implantti ja mennyt "muusiksi". Yhteinen tekijä näillä kaikilla oli kova treenaaminen ja maraton. Hoitaja kehoitti miettimään ja harkitsemaan maratonin juoksemista. Maratonin juokseminen vaatii paljon treenaamista, paljon juostuja kilometrejä ennen itse maratonia ja itse maratonin juokseminen on todella kova fyysinen rasite. Pitkää matkaa juostessa rinnat ovat kovassa paineessa, tai implantit, ja hyppiväliike on isoissa (esim 4h) määrin huonosta. Ja kyllä se vaan niin on, että olen ollut juuri isossa leikkauksessa, josta toipuminen täysin kestää pitkään. Olisihan se ollut aika kunnianhimoista alkaa tammikuussa treenaamaan sieltä pohjamudista kesäksi taas huippukuntoon.

Kyllä tämä uutinen vähän kirpaisi, koska olisin halunnut edes kerran kokea ja juosta maratonin. Mitäs nyt sitten? Siinnäpä vasta hyvä kysymys. Nyt olisi sitten aika miettiä uusia tuulia. Juoksemista en lopeta, tietenkään, mutta juoksen tulevaisuudessa omaksi iloksi, enkä treenaa sitä niin tavoitteelisesti. Crossfittiä jatkan myös, mutta koska kyseessä on myös suhteellisen rankka laji, on tammikuussa aloittettava sen suhteen hyvin rauhallisesti, jätettävä ehkä osa liikkeistä tekemättä.

Huomaan haluavani saavuttaa jotain urheilemalla, pelkkä urheilu ei riitä. Muistan viime kesästä, mikä motivaatio oli juosta useita kymmeniä kilometrejä viikossa, kun tähtäimessä oli puolimaraton. Tykkään liikkumisesta, nykyään jopa enemmän kuin pussillisesta karkkia, mutta haluan nähdä tuloksia. Ehkä kysesssä on luonteenpiirre, ehkä urheilen menetettyjä urheiluvuosia, ehkä yritän tavoitella liikaa. Kuka tietää.

Nyt olen kuitenkin sen asian ääressä, että pitää keksiä jokin asia mitä kohti lähdetään treenaamaan tavoitteellisesti. Tavoite ei tarvitse olla heti ensi kesänä, ehkä kesällä 2017 riittää. Mitä ihmettä sitä keksisi? Ehkä voisin osallistua tankotanssin sm-kisoihin tai alkaa treenata salilla fitness-kisoja silmällä pitäen ;-) Tai sitten ryhdyn uimariksi tai miekkailijaksi. Tässä on mietittävää seuraaviksi viikoiksi ja vanhojen haaveiden hautaaminen tuo mukanaan uusia haaveita!

Tämän hetkinen urheilulajini on kävely

3 viikkoa ja bikinikunnossa!

Nyt tulee postauksia harvakseltaan. Olen ollut todella väsynyt. Yleensä olen energinen ja tehokas, mutta se piirre minussa on nyt hetkekesi mennyt lepäämään. Noh, ei tarvitse kuin katsoa ulos, niin väsyttää. Toinen suuri syy väsymykseeni on varmasti liikkunnan puute tai liikkumattomuus. Olen tottunut jo reilun vuoden verran treenaamaan kovaan ainakin muutaman kerran viikossa. Nyt kun ei ole mitään mihin purkaa energiaa, niin ei selvästi sitä sieltä tulekkaan. Toki olen myös leikkaustoipilas. Kaikki yhdessä, niin olo tuntuu väsyneelle ja vetämättömälle.

Tänään tuli kolme viikkoa leikkauksesta ja sen kunniaksi päätin tsekata olenko bikinikunnossa. Tarkoitus oli ottaa joka tapauksessa muutamia kuvia ja hetken mielijohteesta kaivoin kaapista bikinit ja laitoin päälle. Ostin nämä bikinit viime kuun alussa, kun lähdin työmatkalle Kyprokselle. Huomaan housuista, että leikkauksen jälkeen housukokoni on pienentynyt yhdellä koolla. Sama näissä bikinien alaosissa, yksi koko pienempi olisi passeli. Yläosan ostin tarkoituksella liian isona ja se näyttää istuvan hyvin.

Vedin bikinit ylle ja hymy levisi kasvoille, tunsin jotain kiellettyä ja ennenkokematonta. Nimittäin tyytyväisyyttä siihen mitä peilistä näin. En ole vielä koskaan tuntenut tyytyväisyyttä katsoessani itseäni peilistä alusvaatteisilla tai uima-asuissa. Nyt mietin "ei hitto, voin ihan oikeasti mennä ensi kesänä ja helmikuussa bikineissä rannalle, ilman että tunnen itseni norsuksi ja voin olla tyytyväinen tähän".

Olen kaikkea muuta kuin täydellisessä tikissä ja tavoitteita on paljon. Joku saattaa todeta, että toihan on todella hyvässä kunnossa ja joku toinen saattaa ajatella, että toi ei tosiaankaan ole vieläkään rantakunnossa. Mutta jokainen meistä on itselleen kaikista kriittisin ja siksi itselleni oma fiilis kropastani painaa kaikista eniten. Tämä tunne, että vaikka reisissä on vielä jäljet lihavuudesta, olen silti tyytyväinen itseeni ja tämä tunne on helpottava kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tämän kropan kanssa voin todella olla sujut. Tämän kropan kanssa voin laittaa sen tiukan valkoisen t-paidan, ilman että vatsani näyttää sille kuin se olisi nielaissut 5 uimarengasta.

Nykyään tuntuu olevan muotia itsensä haukkuminen ja väheksyminen, liekö opittua vai ympäristöstä imaistua. Oma ulkonäkö on vähän sama kuin meidän naisten paino, näistä asioista puhuminen on kuin kiroilisi. Jokainen jolla on lapsia haluaa varmasti kasvattaa lapsistaan itsevarmoja, onnelisia ja ihmisiä joilla on hyvä itsetunto. Samaan aikaan me aikuiset päivittelemme sivulauseissa isoja pyllyjämme, rumia hiuksiamme ja katselemme itseämme peilistä halveksuen. Onko ihme, että pienet lapsemme alkavat matkia meitä ja oppii sen olevan normaalia? Mitä jos katsoisimme peiliin ja toteisimme äänen lasten kuullen, että onpa minulla kauniit sääret tai olenpa minä kaunis.

Syyllistyin itse tähän ennen, usein päivittelin miehelleni äänen kuinka ruma olen, olenpa läski. Luulin, tai toivoin, että lapseni ei kuulleet, tai pienempinä edes ymmärtäneet. Mutta lapset kuulevat ja aistivat kaiken. Nyt olen tietoisesti yrittänyt luopua tästä tavasta ja yrittänyt katsoa itseäni uusin silmin peilistä. Sillä lapset eivät näe meissä vanhemmissa mitään rumaa, me kelpaamme heille tämmöisinä ja olemme täydellisiä heidän pikkuisissa silmissään. Kuten moni muukin, haluan että tyttäreni oppivat hyväksymään itsensä semmoisina kuin he ovat, oppivat näkemään heidät omat kauniit puolensa, että he omaavat hyvän itsetunnon. Uskon, että omalla esimerkilläni voin vaikuttaa millaiseksi he kasvavat ja miten he oppivat ajattelemaan itsestään.

Leikkauksesta olen toipunut ihan hyvin. Iltaisin kolottaa ja särkee, mutta se lienee täysin normaalia vielä. Tänään olisi illan ohjelmassa teippien vaihto ja tänään saan ensimmäistä kertaa laittaa kaikkiin arpikohtiin silikonivoidetta, joka vaalentaa arpia. Kiteytettynä oma oloni nyt: on helpottavaa olla kropassa johon voi olla tyytyväinen, jonka virheitä ei tarvitse koko ajan syynätä, olo on kevyt!

Terveelliset elämäntavat auttaa toipumaan

Täällä on hieman väsymystä ja särkyä ilmassa. Pahoittelut, lupasin eilen laittaa postauksen muisteluista, mutta se ei koskaan ilmestynyt. Olen sen jo puoliksi kirjoittanut, mutta eilen illalla töiden jälkeen olin sen verran kova särky, että Panacod ja sänky vei voiton blogin kirjoittamiselta klo 20.00. Annetaan tekstin muhia päässä ja kirjoitan sen valmiiksi joku toinen päivä.

Maanantaina aloitiin siis työt, mutta täytyy sanoa, että jos olisin jonkun muun alaisena, niin olisin ollut vielä viikon sairaslomalla. Työ on ihanaa ja saan asiakkaistani paljon voimaa, mutta iltaisin on iskenyt kovat säryt ja armoton väsymys. Eli kroppa yrittää kertoa, että vielä on otettava rauhallisesti. Tänään ja huomenna on todella kiireiset päivät ja pääsen kotiin vasta lähempänä 20. Luvassa iltaisin siis pilleriä poskeen ja vaakamamboa sängyn kanssa.

Aamulla olin töissä ja asiakkaiden välissä köpöttelin hoitajalla käymään kaupungissa. Luojan kiitos, että tänään pääsin kerrankin katsomaan miltä se Stömsö näyttää. Eli huoleni haavojen paranemisesta oli täysin turhaan. Supermukava hoitaja katsoi kaikki leikkauskohdat ja totesi, että ne ovat oikein mallikelpoiset ja parantuneet loistavasti, halleluja! Hän myös totesi, että olen syönyt selvästi terveellisesti, koska haavat ovat parantuneet niin hyvin. Ei käy kieltäminen, että terveelliset ruokailutottumukset ja hyvä peruskunto auttaa paranemaan nopeasti näinkin suuresta leikkauksesta. Mietin tänään, että olisin varmasti toipunut todella paljon huonommin, jos olisin ollut vielä reilu 100kg karkkia mussuttava sohvaperuna. Luultavasti niitä komplikaatioitakin olisi osunut kohdalleni useampi. Hoitaja leikkasi myös ompeleiden päät pois ja kehoitti alkaa käyttämään silikonivoidetta napaan tästä päivästä eteenpäin ja ensi viikosta eteenpäin myös muihin leikkaukohtiin.

Maanataina oli myös aika vaihtaa itse teipit kotona. Kädet hikoillen niitä aloin repimään yksin, mutta mies sai lopulta tehdä sen homman. Omaankin silmään haavat (sitä yhtä kohtaa lukuunottamatta) olivat parantuneet todella hyvin, pelkäsin paljon pahempaa. Vatsaa kun katsoo, niin näyttää sille kuin joku olisi minut kahtia leikannut. Rintojen extramegasuper piukeus alkaa myös selvästi häviämään, vaikka meneekin vielä tovi ennenkuin ne alkavat muistuttamaan millään tavoin "oikeita" rintoja eli sellaisia millaiseksi ne muovautuvat.

Miltä nyt tuntuu?

Hyvälle ja helpottuneelle, vastaan jokaiselle joka kysyy. Sille minusta myös oikeasti tuntuu, 10kg taakka on poissa ja askel on entistäkin kevyempi, koska mieli on kevyempi. 2 viikkoa leikkauksesta ja alan toipumaan hyvin. Tuntuu kuin leikkaus olisi tehty aikoja sitten, mutta kroppa muistaa muistuttaa jatkuvasti, että 2 viikkoa on vielä todella lyhyt aika. Ja hyvä niin, koska muuten olisin jo varmaan vetänyt lenkkivaatteet päälle ja lähtenyt metsään "testaamaan" uutta kroppaani. Kalenterissa on onneksi merkintä, joka hälyttää, kun voin oikeasti vasta lähteä taas treenaamaan. Pakko keksiä keinoja miten jarrutella itseäni, vaikka nyt tuntuu sille, että en voisi kuvitellakaan lähteväni lenkille, tiedän että muutaman viikon päästä asian laita on toinen.

Nyt olen tyytynyt hitaisiin ja rauhallisiin kävelylenkkeihin metsässä. Mieli tekisi juosta, mutta on ollut todella rauhoittavaa ja nautinnollista kävellä ympäri nauttien auringosta. Parantumisen kannalta jokapäiväiset kävelylenkit ovat kaiken a ja o. Vaikka kunto onkin nyt huonontunut tilapäisesti, ja varmaan tammikuussa puuskua puhkutan ekan lenkkini, saan pidettyä yllä peruskuntoani kävelemällä. Päivän minimi liikuntasuositus on 20min kävelyä päivässä 365 päivää vuodessa. Tätä noudatan vähintään, tavoite on 1h päivässä kävelyä.

Olo tuntuu kevyelle, varsinkin nyt kun leikkausturvotus on lähtenyt. Aluksi paino nousi muutaman kilon, mutta viikon sisään pääsin taas miinus lukemille. Ensi kesäksi olen jo asettanut uudet tavoitteet, mutta ennenkuin pääsen niitä toteuttamaan, pyrin hallitsemaan painoani ja syömään terveellisesti, jotta kroppani toipuisi mahdollisimman nopeasti ja hyvin.

Tänään oli ensimmäinen työpäivä kahden viikon sairasloman jälkeen. Ihanaa olla töissä, mutta täytyy myöntää, että jos olisin palkkatöissä jonkun muun alaisena, niin pitäisin varmaan vielä viikon tai kaksi sairaslomaa. Kyllä nyt illalla koko kroppaa särkee, tuntuu että koko päivä tuli painettua töissä. Huomenna onneksi hiukan lyhyempi päivä, mutta loppu viikkoa kohti taas pitää kiirettä. Mielelläni töitä teen, mutta kroppa ei taida siitä niin iltaisin kiittää.

Pitihän sitä sairaslomallakin yhden asiakkaan verran käydä yksi ilta pyörähtämässä ;-)

Nyt suuntaan Panacodin voimin vaaka-asentoon ja toivon, että aamulla olisi taas särkyvapaa olo. Huomenna soitto, toivottavasti varmistus sellainen, lääkärille. Koska teippien vaihdon yhteydessä, toisen rintani pitkittäis- ja poikittaisviillon risteytys kohta, ei nyt ihan näyttänyt sille kuin toinen ja kipuilee jonkin verran. Toivottavasti ei tässä asiassa mentäisi nyt sen prkl Strömsön ohi taas!

Ensimmäiset kuvat!

Tässä nyt olisi jälkeen kuvia, olkaa hyvät! Nämä kuvat otettiin maanantaina myöhään illalla, siksi pimeys. Oikealla puolella oli vuoto ja se avattiin uudelleen, siksi se puoli (kuvassa vasen) on turvonnut. Maha on muutenkin vielä muhkurainen ja turvonnut, mutta se tasoittuu puolessa vuodessa.

Vaikka toipumisessa on ollut omat vaikeudet ja eilen vielä oksentelin useampaan kertaan ja maha on ollut ihan kuralla, olen silti todella iloinen "röllykän" lähdöstä. Ensimmäiset viikot pitää pitää tukivaatteita yötä päivään ja päivisin vielä useamman kuukauden ajan. Sekä teippiä ja silikonirasvaa kuluu paljon seuraavan kolmen kuukauden ajan, kun teippailen ja rasvailen leikkauskohtia. Urheilla saan vasta kunnolla ensi vuonna, snif. Nämä tuntuu kuitenkin pienille uhrauksille, kun tiedän että helmikuussa saan viettää useamman viikon rannalla bikineissä uuden vatsani, uuden minäni, kanssa. Tiedän, että tulen itse olemaan onnellinen lopputulokseen, koska oloni on jo nyt huojentunut ja onnellinen.

Vieläkään en pysty suoristamaan itseäni suoraksi

Maha tuntuu vielä todella oudolle, tiukalle ja tunnottomalle, eilinen oksentelu teki suorastaan gutaa (huonolla tavalla) vatsalihaksille. Jos aivastaminen tuntuu sille kuin vatsalihakset repeäisivät tällä hetkellä, niin oksentaminen tuntui kuin joku olisi sisällä repinyt vatsalihakset auki, hyppinyt ja repinyt niitä vähän vielä lisää kostoksi. Loppuilta olikin sitten vähän vatsa kipeänä. Tänään viisastuneena eilisestä, otin heti silmät aukaistuani pahoinvointilääkkeen ja olo on ollut tänään jo parempi.

Viikonloppuna täytyy isänpäiväjuhlinnan lomassa yrittää saada muutama paremmalla valolla varustettu kuva. Helpommin sanottu kuin tehty, sillä nuorin tytöistäni ei voi nähdä haavojani, hän pelkää niin kovasti äidin pipejä. Mikä on reilu 2-vuotiaalle täysin ymmärrettävää, koska eihän niin pieni voi ymmärtää miksi äiti on tällä hetkellä niin hurjan näköinen.

Friikki tuuletuskuva vielä keventämään tämän postauksen

Viikko jo mennyt!

Viikko sitten tähän aikaan olin aika kovissa kivuissa ja tilanne näytti parin tunnin päästä sille, että uusi leikkaus oli edessä! Viime päivät olen kärsinyt pahoinvoinnista, koko ajan tuntuu että pirjo meinaa lentää. Mitä luxusta, että naapurissa asuu sairaanhoitaja, joten vaihdoin hänen neuvostaan Panacodin Panadoliin, josko se tällä helpottaisi.

Olisin halunnut laittaa kuvia mahastani, "viikko leikkauksen jälkeen" -kuvia, mutta tämä kaatui teknisiin ongelmiin. Mies vei aamulla tytöt päiväkotiin ja lähti itse töihin, äitini haki tytöt päiväkodista, jotta mieheni voi tehdä pitkän päivän töissä, viime viikko kotona kasasi hänen työpinoaan kiitettävästi. Puku on niin tiukka, etten sitä omin voimin saa kiinni. Kuvia siis myöhemmin tulossa.

Eilen kävimme miehen kanssa kahdestaan illalla pienellä happihyppelyllä ja pohdin ääneen kokemuksia. Olen jo nyt erittäin onnellinen tuloksista ja iloinen, että uskalsin mennä. Tuntuu oudolle, että koko leikkauksesta on kulunut jo viikko. Tiedättekö sen tunteen, kun jotain odottaaa oikein kovasti ja sitten se onkin jo ohi ja aika vaan menee eteenpäin sinun päivitellen "siitä on jo viikko, kuukausi, vuosi…"? Olen odottanut tunnevyöryjä, sillä olen aika (muiden mielestä todella) tunneihminen, mutta so far, niiltä säästytty. Niitä on kyllä luvassa, itseni tuntien.

Täällä ei siis mitään maata mullistavaa tapahdu, kirjojen kulutusta, telkkarin tuijottelua, pieniä kävelyjä ja lihassärkyjä! Tänään tallustin äitini avustuksella hakemaan uudet lasit, päivän piristys. Mitäs tykäätte? Pahoittelut näistä huonoista kuvista ja vielä huonossa valossa. Listalla on ostaa parempi kamera ja opetella kuvaamaan.