Kuntotesti

Kun omassa elämässä tapahtuu jotain mikä tarvitsee täyden huomion, silloin koko muu elämä jää kakkoseksi. Viimeiset viikot olen stressannut ja huolehtinut vanhimmasta tyttärestäni, joka on ollut todella kipeä. Siksi edes pientä ajatuksen murusta en ole vain jaksanut uhrata blogin kirjoittamiselle, pahoittelut! Tässä siis syy erittäin pitkään blogihiljaisuuteen. Mutta eteenpäin sanoi mummo hangessa!

Muutama viikko sitten, olin  Kalastajatorpalla kuntotesteissä. Janne teki pyöräilytestin ja PT:ni Tiina Ranin lihakuntotestin. Testin tulos ei ollut yllätys, vaan vahvisti sen mitä olen jo kropassa tuntenut viimeiset kuukaudet. Eli peruskunto on romahtanut ja alusta lähdetään. Tiina tuntee minut jo sen verran hyvin, että hänkin tiesi tasan tarkaan mitä testi kertoisi. Olen aina ollut kaikki mulle tai ei mitään, ja rakastan treenata veren maku suussa, I know, ei fiksuinta. Maltti kuuluu todella harvoin sanavarastooni ja kun innostun, innostun täysillä ja teen kovaa. Tässä kohtaa täytyy sanoa asiakkailleni, että tee niin kuin sanon ei niinkuin itse teen ;-) Sillä tiedän kyllä tasan tarkaan miten sitä peruskuntoa kohotetaan maltilla, hitaasti ja ei kovilla sykkeillä.

Jos testi olisi tehty viime keväänä tai syksynä, tulos olisi todennäköisesti ollut parempi. Mutta omalla kierolla tavalla nautin, että tulos oli huono ja saan todella aloittaa puhtaalta pöydältä. Tiedän, että kunto on romahtanut täysin leikkauksen jälkeen, tunnen sen kropassa. Mutta koska olen kuitenkin vuoden päivät treenaillut, vaikka en sillä maltilla mitä todella pitäisi, niin kunto varmasti kohoaa suhteellisen nopeasti, ainakin toivon  niin. Lihaskuntotesti, jonka Tiina teki, jossa siis mm. kyykkäsin ja punnersin, ei ollut niin synkät tulokset ja jaksoin ihan kohtalaisesti. Mutta kaikessa on aina parantamisen varaa ja paljon :-) Ja miten mahtavaa, että tulokset ovat aivan varmasti seuraavalla kerralla huomasti paremmat.

Tiina on aivan huippu tyyppi, jolla on aivan huikea ammattitaito jo pitkältä ajalta. Tiedän jo nyt, että tulen varmasti haastamaan Tiinaa omalla jääräpäisyydelläni ja todennäköisesti Tiina joutuu enemminkin toppuuttelemaan minua kuin puskemaan kovemmille sykkeille. Kevyellä sykkeellä tehdyt kävelylenkit, pienet painot yms. eivät ole minulla veressä. Mutta Tiina sanoi todella osuvasti, että nyt kun olen jo isoimman työn tehnyt eli laihduttanut ja käynyt leikkauksissa, minulla ei ole muuta kuin aikaa treenata itseni loistavaan kuntoon. Totta! Tavoitteena on pudottaa painoa n. 4kg ennen kesää, en vielä tiedä repäisenkö 4kg reippaasti pois vai saako kilot karista hitaasti. Will see ;-) Haluan myös kiinteytyä, mikä siis tarkoittaa että kiloja pitää saada pois. Meillä oli Tiinan kanssa tänään treffit, jossa kävimme tavoitteita läpi ja Tiina näytti minulle jumpan mitä alan tekemään kävelyiden jälkeen! Niistä lisää....

Uusi vuosi ja uudet lupaukset!

Sinäkin, teit lupauksia? En, en tehnyt uuden vuoden lupauksia, enemminkin tavoitteita itselleni. Ymmärrän täysin miksi vuoden vaihtuessa tehdään liuta lupauksia, niin minäkin olet tehnyt miljoona kertaa. Harmikseni vain murto-osa niistä toteutui, muut kuoppasin yleensä jo tammikuun lopussa. Tammikuussa on kuitenkin helppo aloittaa puhtaalta pöydältä, onhan kokonaan uusi vuosi alkanut ja kaiken saa aloittaa alusta. Lisäksi joulun jälkeen yleensä turvottaa ja moni antaakin itselleen luvan syödä koko joulukuun niin paljon kuin maha vetää, koska sitten tammikuussa aloitetaan uusi elämä.


Yleensä luvataan liikoja, odotetaan maanjäristyksiä ja taivaalta tippuvia tähtiä. Kuitenkaan harva meistä pystyy tekemään yhtäkkiä niin radikaaleja muutoksia tai ainakin se tsemppi tuntuu loppuvan ensimmäisten kuukausien jälkeen. Siksipä en itse nyt tehnyt mitään erityisiä uuden vuoden lupauksia itselleni, asetin ainoastaan realistisia tavoitteita. Suurin tavoite ajoittuu kesäkuun 6 päivään, kun täytän 30 vuotta. En ole keskellä ikäkriisiä, minusta on ihanaa täyttää 30, vaikka mieheni ei sitä uskokkaan. Luulen, että suurin syy miksi ikäkriisi ei ole ainakaan vielä iskenyt, on että koen jo saavuttaneeni paljon ikävuosiin nähden. Minulla on haaveilemani perhe, oma yritys, meillä on oma koti jne. Ehkä jos asiat olisivat toisin, voisin olla kamalan kriisin kynsissä. Kesäkuun tavoiteen olen nimennyt "30 ja elämäni kuosissa" -projektiksi. Pääsette mukaan seuraamaan projektia, joka itseasiassa alkaa huomenna kuntotestillä. Katsotaan miten rapakunnossa sitä on, ainakin verrattuna siihen mitä olin syksyllä. On jännä huomata miten nopeasti kunto huononee, kun ei pääse treenaamaan. Toisaalta tiedän myös, että äkkiä se sieltä taas nousee. 24.2 suuntamme rantalomalle Karibialle, joten ennen sitä on myös luvassa ruokavalion kiristystä eli kirjoittelen omia fiiliksiä Cambridge-ohjelman eri tasoista.

Jos olet tehnyt lupauksia tälle vuodelle, varsinkin jos ne ovat hyvinkin suuria, hae apua ja tukea. Silloin pääset todennäköisemmin maalin kuin, jos teet koko muutoksen yksin. Niin minäkin tein, kun aloitin laihdutusprojektini. Ja niin teen myös nyt, kun tavoite on olla kesäkuussa todella hyvässä kunnossa. Tiedän etten saa itsestäni niin paljoa irti yksin, kuin se että minulla on nyt oma tsemppari potkimassa perseelleni ja nostamassa rimaa ylemmäs ja ylemmäs. Jos kuitenkin olet luvannut laihduttaa ja aiot tehdä sen yksin, niin muista olla realistinen. Tee pieniä muutoksia alkuun, lisää vaikka kasvisten, marjojen ja hedelmien määrää. Muista palkita itseäsi, jos sinusta tuntuuu, että sinulta viedään kaikki ja koko elämä on kidutusta, vain siksi, että haluat laihtua, on epätodennäköistä että onnistut. Jos kerran luovun näistä asioita, mieti mitä hyvää ja motivoivaa saat tilalle. 

Tässä vielä yksi asia minkä otin uutena tälle vuodelle. Nimittäin latasin puhelimeeni askelmittarin ja olen pyrkinyt joka päivä saamaan 10 000 askelta, tämä on yksi muutos jonka teen tänä vuonna, eli saada päivän hyötyliikunnan määrää kasvatettua. Ainoa miinus on, että koska en kotona kulje puhelin kädessä, se laskee vain ulkona otetut askeleet. Mutta kyllä silti pääsen sinne 8000 askeleeseen per päivä melko heposti, 10 000 vaatii jo lenkin. Edessä siis aktiivisuusrannekkeen osto :-)

                                 Työmatkat kuljen melkein aina kävellen, loistavaa hyötyliikuntaa

Ihanaa uutta vuotta ja mistä minut löytää

Eilen minulla kolahti aamulla postiluukusta iloinen yllätys, uusin Anna-lehti. Osa onkin jo tietoinen tästä, kun eilen kerroin tämän mm. Cambridge valmentajan facebook sivuillani. Tämä juttu tehtiin muutama viikko takaperin kotonani. Tämä oli ihka ensimmäinen lehtijuttuni ja aivan mahtava kokemus. Toimittaja Elisa Hurtig ja valokuvaaja Mirva Kakko olivat todella upeita ja ammattitaitoisia. Reilun tunnin aikana kerettiin jutella paljon ja kuvakin ottaa. Olin jo valinnut mieleiset vaatteet, mutta kuvasta haluttiin toiminnallinen. Koska ulkona satoi vettä kaatamalla, en päässyt poseeraaman juoksuhommissa,  joten nappasin kaapista foam rollerini ja rullailin sen kanssa. Jos ette ole kokeilleet, niin suosittelen kokeilemaan. Auttaa todella hyvin mm. selkäkipuihin.

Enpä olisi koskaan uskonut, että sanani löytyvät Anna-lehden kannesta

Tämä juttu ei ole toivottavasti ensimmäinen ja viimeinen lehtijuttuni :-) Sain myön kunnian olla nainen.com sivuston tammikuun Supernainen. Tätä haastettulua oli myöskin kiva tehdä ja mielestäni todella onnistunut. Vaikka koen välillä vaikeaksi antaa itsestäni todella paljon, paljon muiden silmille nähtäväksi ja luettavaksi, on silti ihanaa saada palautetta, että voin omalla esimerkilläni insipiroida muita muutokseen. Juuri sen takia haluan antaa itsestäni paljon ja myös sen takia teen tätä työkseni <3 Koen, että jakamalla omia kokemuksiani, saan teiltä paljon ja innostun aina uudelleen, kiitos siitä!

Nainen.com sivuston jutun pääset lukemaan TÄSTÄ

Ihanaa uutta vuotta kaikille! Tehdään ensi vuodesta yhtä mahtava ja onnistunut, kuin tästä vuodesta!

Jos olet tehnyt uudenvuoden lupauksen laihtua, aloittaa elämäntaparemontin, niin autan jokaista tapani mukaan sata tuulilasissa onnistumaan! Tästä pääset varaamaan minulle ajan Cambridge valmentaja Pia Piltz. Ensi vuoteen!

Hengissä ollaan :-)

Nyt tuli vahingossa taukojen tauko! Voimat ovat olleet tipotiessään, joten energiaa blogin kirjoittamiseen ei ole ollut, vaikka ideoita on ollut pää täynnä. Joulu kahden pienen joulupukkia odottavan kanssa ja yökyläreissut mummoloissa oli ihanaa, mutta huhhuh :-) Siihen päälle saimme vielä oksennustaudin, josta yritetään vielä selvitä. Viime yönä 2h nukkunut, joten tämä järjen juoksu ei ole vieläkään ihan kohdillaan.

Miten teillä meni joulu? Kertyikö kiloja vai oliko maltti valttia? Itse söin kyllä aika huoletta muutaman päivän, jopa niin että maha huusi hoosiannaa. Herkuistakin söin taas kiintiöni täyteen eikä mieli tee mitään makeaa ollenkaan. Vaaka näytti muutaman kilon plussaa joulun jälkeen, mutta otin ne pikaisesti reilussa päivässä pois halaillessa pönttöä. 1kg on 7000kcal eli aivan todella suuri määrä ruokaa, harva meistä pystyy päivässä syödä niin paljoa. Jouluna kertyy usein nestettä kroppaan, toki sokeri ja rasva kerryttää muutakin kuin nestettä :-) Joulukilot kerrytetään yleensä joulukuussa eikä joulun muutamana pyhäpäivänä. Ei siis ole niin väliä mitä syöt yhtenä tai kahtena pyhäpäivänä, mutta sillä mitä syöt koko joulukuussa on todella väliä. Minun kodissani syömme jouluna paljon kaloja, on mätiä, lohta, silakoita yms ja jälkiruokana suklaata, tänä vuonna suklaat oli haettu Petris chocolatesta. Tunsin jo illasta kuinka suolainen ruoka oli tukkinut suoneni ja sormukset kiristi sormissa. Suklaata myöskin söin ihan surutta, vaikka entinen minäni olisi todennäköisesti syönyt koko joulun aikaan ainakin tuplat siihen nähden mitä nyt söin. Enää ei napa vedä samaa määrää, vaikka mieli huutaa edelleen "ota ota ota". Jotain on siis opittu ja mikä tärkeintä ja vaikeinta, palattu normaalin ruokavalioon ja rytmiin pyhien jälkeen.

Kahdeksan viikkoa leikkauksesta tuli myös täyteen ja nyt saa alkaa urheilemaan. JIPPIIII!!! Tosin tämä mahatauti hieman hidastaa tätä urheilemaan lähtöä. Tarkoitus on aloittaa pikkuhiljaa eikä repiä heti kättelyssä itseä hajalle. Oma kroppa ei tunnu samalle kuin ennen, joten luulen että alussa rankat treenit saattaa tuntua oudolle. Tarkoitan tällä vatsaani, jo pelkkä käsien kohottaminen kattoon tuntuu kuin vatsa repeisi. Rintoja alkaa yleensä särkemään ja jomottamaan jo reippaan kävelyn jälkeen, joten voin vaan kuvitella miltä esim. tunnin kävelylenkki mahtaa tuntua.

Haavat ovat parantuneet hyvin, mutta vatsan arpi on päättänyt ryhtyä sotajalalle teipin kanssa. Teippejä tulee siis käyttää 3kk ja loppu häämöttää tammikuun lopussa. Vaihdan teipit yleensä n.1-2krt viikossa ja niiden alle laitan kelo-cote silikonigeeliä.Viime viikkoina vatsa on alkanut kutista hullun lailla ja mieli tekisi raapia iho verille saakka. Rinnat eivät ole reagoineet onneksi samoin. Olen muutaman yön nukkunut ilman teippejä ja rasvannut ihoa ahkerasti tavallisella rasvalla, samantien kun laitan teipit, niin kutina alkaa. Iho ei siis tunnu enää kestävän teipeissä olevaa liimaa. Kävin apteekista hakemassa teippiä missä on silikonivoidetta jo valmiiksi, tämä onneksi tuntuu olevan parempi vaihtoehto. Ainoa miinus on, että se maksaa ihan järkyttävästi, kun arpi ei ole ihan pieni. Minkäs teet ja tammikuun loppu koittaa pian.

Teen oman postauksen kuvineen vielä toipumisesta ja alan myös kirjoittamaan liikunnsta enemmän. Lähinnä, miten itse koen liikunnan lisäämisen ja aloittamisen leikkauksien jälkeen.

Mun plussat ja miinukset!

Plussat

+itsetunto paranee
+elämänlaatu paranee
+hyvä tukiverkko auttaa toipumaan (onko tämä nyt sitten + vai -)
+vaatteet istuvat paremmin
+motivoi pitämään pudotetut kilot poissa
+ei tarvitse rajoittua sosiaalisesti (uimassa käyminen, saunat yms.)
+urheilu on mukavampaa (pomppiminen ja juokseminen on epämielyttävää  roikkuvan mahan kanssa)
+onneksi tein nyt enkä odottanut 5vuotta, jolloin olisin päätynyt samaan ratkaisuun
+vaatekoko pienenee
+osaa iloita jokaisesta jo pudotetusta kilosta paremmin
+motivoi monessa asiassa
+oman kehon näkeminen
+itseä varten tehty, mutta onhan se mukava kuulla esimerkiksi mieheltä ihania kommentteja uudesta kropasta
+en keksi oikeasti yhtään syytä miksi tähän / näihin leikkauksiin ei menisi, jos niitä vähänkin haluaa

Miinukset

-leikkausriskit
-toipuminen
-liikuntarajoitteet
-suljettava silmät sotkulta muutamiksi viikoiksi, ainakin meillä kotona
-keventää kukkaroa mukavasti
-kivun sietäminen

Varmasti miinuksia ja plussia löytyy paljon enemmän ja omat ajatukset tulee muuttumaan ajan myötä. Esimerkiksi toipuminen miinuksena vielä, todennäköisesti vuoden kuluttua en edes muista komplikaatiota ja miten kipeä olin alkuun. Aika kultaa varmasti muistot miinuksissa ja plussat vaan voimistuvat!

 Laitoin ensimmäistä kertaa viikkoihin treenivaatteet päälle, erästä lehtihaastattelua varten. Vaikka ulkona satoi kaatamalla olisi mieli tehnyt laittaa lenkkarit jalkaan ja lähteä juoksemaan. Sitä odotellessa!

Joulu on taas joulu taas ja sokerihumala on taattu!

Mistä ylipainoa tulee? Miten jotkut eivät liho, vaikka syövät paljon herkkuja? Miksi yksi suklaapala saa vaa´an näyttämään ainakin kahta extra kiloa? Olemme kaikki yksilöitä, jokaisella meillä on erilainen kroppa ja eri geenit! Mutta yksi pätee kaikkiin, eli jos syöt enemmän kuin kulutat niin lihot! Nyt on myös ollut paljon mediassa puhe laihoista läskeistä. Ja niinhan se menee, että jos ruokavaliosi koostuu rasvoista ja sokerista, niin vaikka kalorisi pysyy kurissa, niin kroppa niihin jotenkin reagoi, vaikka ei välttämättä ylipainona.

Entisenä sokeriholistina muistan tarkalleen miltä se sokerin aiheuttama taivallinen fiilis tuntui. Oli paha olla, väsytti, oli nälkä, oli iloinen, teki mieli palkita itsensä, you name it! Sokeri toi aina loistavan fiiliksen ja nosti ne ilonkin tunteet potenssiin sata, ainakin hetkeksi. Olen huomannut työssäni Cambridge valmentaja, että toiset meistä ovat herkempiä sokerille kuin toiset. Osa ylipainoisista ihmisistä ei välitä herkuista ja karkeista ollenkaan, heidän ylipainonsa on tullut liian isoista annoksista ja liiallisesta rasvan käytöstä. Osa syö taas melko terveellisesti, mutta ei vain voi elää ilman karkkia. Osa taas elää pelkällä pullalla ja leivonnaisilla. Meistä on siis moneksi ja tämä on siis yleistämistä. Itse kuuluin ennen siihen joukkoon, jonka annoskoot oli liian isoja, rakastan hyvää ruokaa (ja tulen aina rakastamaan ruokaa) ja sitä piti olla paljon ja sitten oli se pirullinen sokeri, jota piti saada joka päivä ja paljon. Yksi karkkipussi päivässä, "ai mikä pussi ja missä? Ai se meni jo". Pönikkä jätskiä päivässä, ei tunnu missään ja lisääkin napa vetäisi vielä. Kaikki herkut hävisi ympäriltä. Oli enemminkin sääntö kun poikkeus, että pala kakkua sulle ja loppu mulle. Ei siis tarvitse kauhasti miettiä mistä ne kilot kertyi.

Olen edelleen herkkä sokerille. Pystyn olemaan ilman sitä, mutta kun saan vähän sitä, voisin syödä sitä aivan tolkuttomasti. Nykyään olen tosin jo oppinut hillitsemään sokerihammastani. Silloin kun itse laihdutin, olin melkein 6kk ilman herkkuja ja karkkia. Sitten eräs ilta mieheni oli poissa ja lapset nukkumassa ja muistin, että laatikossa oli iso pussi mieheni ostamia karkkeja. Avasin pussin, josta alunperin olin miettinyt syöväni vain muutaman (tietenkin, niinhän normaalit ihmiset tekee), mutta kas kummaa, koko pussi upposi, vaikka viimeiset karkit piti syödä jo väkisin. Meni hetki ja päässä alkoi torvet soida ja ilmapallot leijua. Olo oli kuin 2 promillen humalassa. Sitten iski huono olo ja seuraavaksi kävin jo antamassa kielareita vessanpöntölle. Olo oli monta tuntia sen jälkeen aivan kamala ja seuraavana päivänä podin sokerikrapulaa, jota olisi tehnyt mieli helpottaa kaikella epäterveellisellä. Totesin itselleni, että ei se sokeri taida olla kenellekkään hyväksi ja luojan kiitos, että olen vieroittautunut siitä, ainakin niistä entisistä määristä!

Pitkän aikaa kieltäydyin kaikista herkuista, mutta nyt olen harjoittellut mantraa "kohtuus kaikessa"! Itselläni ei ainakaan toimi kieltätyminen kaikesta, ainakaan pidemmän päälle. Minun ja monen muun kohdalla saattaa käydä niin, että ollaan monta viikkoa ilman herkkuja. Ne viikot kaikki herkut vaan pyörii mielessä joka sekunti, koska ne on niin kiellettyjä ja pahasta sulle. Sitten se iskee! Yö on nukuttu huonosti, lapset kiukuttelee, vituttaa ja päivä on muutenkin menyt huonosti, tulee totaalinen repahdus ja sitä syö sitten niitä kiellettyjä herkkuja kaksin käsin. Tulee morkkis, paska fiilis ja kas kummaa, ne ei helpottanutkaan sitä oloa. Todennäköisesti söit kaikkien viikkojen edestä ja märällisesti paljon enemmän kuin, jos olisit esimerkiksi kerran viikossa sallinut itsellesi kohtuudella herkkuja. Näin tämä ainakin toimii minulla. Vaikka ei ehkä sinulla mene näin. Siksi olen opetellut sallimaan itselle hyvällä omallatunnolla niitä herkkuja kohtuudella. Jos perusruokavalio on kunnossa, ei muutama herkku silloin tällöin maailmaa kaada ja painoa nosta.

Vink vink! Ostakaa jouluna vaikka vähän parempia suklaita, valitkaa tummaa suklaata ja määrällisesti vähemmän. Nauttikaa ja maistelkaa niitä muutamia suklaita. Älkääkä syökö suklaakuola suunpielistä valuen 5 minuutissa koko rasiallista suklaata! Toinen vink vink, makeannälän yllättäessä nappaan usein jääkaapista tuoreen taatelin tai pari, se toimii, kokeilkaa!

Ne katseet!

Päätettiin miehen kanssa yllättää tytöt perjantai-iltana viemällä heidät pitkästä aikaan uimahalliin uimaan. Leikkauksen jälkeen oli kaksi viikkoa uimis- ja saunakielto. Arvasin jo etukäteen, että herättäisin teippejeni kanssa jonkin verran huomiota pukuhuoneessa ja suihkussa.

Ihismieli on utelias, tiedetään. Mutta oli jotenkin hupaisaa huomata "huomaamattomat" katseet. Olin vanhemman tyttäreni kanssa, joten en varmaan huomannut puoliakaan muiden katseista tyttäreni höpötellessä non-stop :-)

Itselläni oli varma olo, eikä muiden katseet minua haitanneet ollenkaan. Kyllähän sitä itsekkin saattaa katsoa muita ihmisiä, mutta koskaan en arvostele tai katso ketään pahalla. Ennemminkin sitä huomaa muiden hyvät piirteet ja pyrin mielummin katseiden kohdatessa hymyilemään kuin kääntämään pään pois. Esimerkiksi suihkussa vastapäätä minua oli erittäin hyvässä kunnossa oleva uimari, eikä varmaan pelkkä harrastelija niiden lihasten perusteella. Vilkaisin minäkin hänen jalkojaan ja mietin "wou mitkä jalkalihakset, kumpa minunkin jalat näyttäisivät tuolle" ja hymyilin hänelle.

Mennessä huomasin kuinka muutamat ihmiset yrittivät vähän salaa katsella ja aina vaan ne päät kääntyivät sinne vatsani ja rintojeni teippeihin. Kun tulimme pois, oli suihkussa kolme venäläistä naista, veikkaan että isoäiti, äiti ja tytär. He olivat viereisissä suihkuissa ja huomasin katseista minun suuntaan,  ja että heidän juttunsa kääntyivät selvästi minuun kun kukin vuorollaan katsoi minua. He selvästi pohtivat, että mitä minulle on mahdettu tehdä ja missä leikkauksissa olen käynyt. Harmi, etten osaa venäjää, olisi niin hauskaa tietää mitä ihmiset pohtivat. Kohteliaasti aloin hymyilemään heidän  jokaiselle katseelle ja teki niin mieli ratkaista heidän kiperä ongelmansa, että mitä minulle on tehty. Mutta päätin tällä kertaa jättää heidät googlen varaan :-)

Kuten sanottu, me ihmiset olemme uteliaita ja jos jotakuta oikein kiinnostaa, aina voi tulla kysymään. Harva meistä pahastuu kohteliaista kysymyksistä.Vai olenko väärässä? Sillä jos pahastuisin, en ehkä menisi julkisesti niitä näyttämään. Jos lapsi olisi huomannut tai kiinnittänyt huomiota teippeihini, hän olisi todennäköisesti kysynyt minulta suoraan tai äidiltään miksi minulla on teipit. Lasten ja aikuisten eroja!

Näin palkitsin itseni painonpudotus urakan jälkeen!

Kuvaaminen on näillä auringonvaloilla todella haastavaa. Ainut kohta meidän asunnossa, jossa valo oli edes hieman potentiaalinen, oli tämä sohvan nurkkaus. Niimpä pyysin miestäni ottamaan minusta muutaman kuvan!

Arpi on parantunut hyvin ja mikä parasta, se on niin alhaalla, että sen saa helposti peitettyä alushousuilla tai bikinin alaosalla. Jos malli on vähän matalampi, arpi saattaa vähän pilkistää kyljistä. Mutta tämä ei minua haittaa ollenkaan ja arpihan vaalenee huomattavasti ensmmäisen vuoden aikana ja ajan kuluessa muutenkin, joten ehkä vuoden päästä sitä ei huomaa enää juuri ollenkaan. Kuvissa arpeni näyttää punaisemmalta kuin mitä se oikeasti on. Minulla on Betadine rasvaa, joka on väriltään oranssia.

Seuraava tavoite on aloittaa urheileminen pikku hiljaa tammikuussa ja palauttaa kunto sille tasolle missä se oli ennen leikkausta, sekä saada kroppaa kiinteämmäksi. Tiputetut kilot näkyvät ikävästi reisissä ja pakaroissa, joten pyhitän seuraavan vuoden niiden kiinteytymiselle. Katsotaan kuinka paljon liikunnalla saa aikaan.

Edellisessä postauksessa kerroin omia tuntemuksiani ja tässä pääsette näkemään millaisen muutoksen leikkaus sai aikaan ulkoisesti. Ja kyllä, tämä oli minun palkintoni itselleni! Olin päättänyt sen jo
pitkän aikaa sitten ja parempaa palkintoa en olisi voinut saada. Eli tässä kuvapläjäys, olkaa hyvä :-)

Pyysin miestäni ottamaan lähikuvan mahasta ja tässä tämä mieheni versio ;-)

Tiedän, että siellä ruudun takana on muutamia, jotka harkitsevat ainakin abdominoplastia leikkausta. Joten, jos jollain  on kysmyksiä leikkaukseen liittyen, niin vastaan kyllä mielelläni. Älkää siis epäröikö ottaa yhteyttä!

Palataan vielä vanhaan!

Täällä on tällä viikolla sairastettu oikein olan takaa, plääh. Yli 40 asteen kuumeita ja korvatulehduksia ja siihen yhdistettynä kahden ihmisen työt, tämä viikko on siis ollut nuoralla tanssimista. Kuten varmasti jokainen työssäkäyvä perheellinen tietää. Vanhempi tytär sai antibiootit ja pääse huomenna varmaan jo luistelutunnille, mutta nuorempi on vielä aivan reppana ja kovan kuumeen kourissa. Innolla odotan mitä ensi viikko tuo tullessaan, ei ainakaan huonommaksi voi mennä!

Halusin jakaa teidän kanssa vielä muutamia kuvia ennen leikkausta. Nämä kuvat mieheni otti leikkauspäivän aamuna ennen kuin lähdimme sairaalaa kohti. Vaikka leikkauksesta on kulunut vasta reilu 4 viikkoa, niin tuo kamala röllykkäni tuntuu jo nyt kaukaiselle muistolle. Ei niin että olisin sen jo unohtanut, mutta jotenkin sitä on vaan niin iloinen tästä uudesta olemuksesta ettei sille vanhalle enää halua montaa ajatusta uhrata.

 Olen niin onnellinen, että uskaltauduin leikkaukseen ja on ihana tunne katsoa omaa vatsaansa peilistä. Nyt vatsaa ja rintoja joutuu muutenkin tutkiskelmaan ja syynäämään enemmän, kun on rasvaukset, teipin vaihdot sekä yleinen leikkauskohtien paranemisen seuraaminen. Meillä näkyy suihkusta ja vessasta eteisen kokovartalopeileihin. Muistan ennen kun meikkasin ovi auki alusvaatteisillani ja katsoin omaa sivuprofiiliani ja mietin, että miltä tuntuisi kun maha olisi suora eikä roikkuva. Miltä minusta tuntuisi ja olisinko tyytyväinen. Nyt katson meikatessani peilistä, hymyilen ja ajattelen, että tältä se siis tuntuu.

Elämä ennen leikkausta, puhun siis mitä tunsin omasta kropastani, oli jotenkin masentavaa. Mahani oli musta pilvi, joka varjosti koko laihduttamistani, koska en sen takia osannut iloita täysillä pudotetuista kiloista. Nyt oma fiilikseni on ihan toinen. Ymmärrän vasta nyt miten paljon olen saavuttanut ja miten ison urakan todella tein. Olen sitä mieltä, että roikkuvan ihon kanssa voi elää ja se on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin olla ylipainoinen. Ylipainon mukana tulee niin paljon muita miinuksia terveydestä liikunnan puutteeseen, että roikkuva nahka ei ole mitään näihin verrattuna. Mutta se, että voi vilpittömästi iloita omasta saavutuksesta ja olla suhteellisen tyytyväinen omaan kroppaan ja aina ei tarvitse ajatella itsestä vain niitä kurjia ajatuksia, vaikuttaa elämänlaatuun ihan äärettömän paljon. Ainakin minulla! Voin vilpittömästi sanoa, että leikkauksen myötä oma elämänlaatuni on parantunut huomattavasti ihan joka saralla. Liikuntaa en tosin ole vielä päässyt kokeilemaan, mutta uskon että hyppiminen ja pomppiminen ja muu liikkuminen on paljon miellyttävämpää ilman röllykkää, joka esimerkiksi juostessa tuntui todella ikävälle.

Kävin tällä viikolla jälkitarkastuksessa, ensimmäisessä sellaisessa. Lääkäri otti minusta kuvat ja näytti ennen kuvat sekä nyt 4 viikkoa leikkauksen jälkeen otetut. Muutos on todella huima. Sen näkee paljon selvemmin, kun kuvat laittaa vierekkäin. Rinnat ovat kuin nuorella, jonka elämä ei ole runnonut niitä lapsilla ja ylipainolla, vaan juuri sellaiset, jotka toivoisin villeimissäni unissani omistavan. Vatsa on todella litteä, ensimmäistä kertää ikinä. Ja lääkäri totesi, että miten hienosti vyötärö tulee nyt esille ja miten kapea se on. En ollut itse edes huomannut tätä. Lääkäri totesi, että olen toipunut todella hienosti, ottaen huomioon, että tämä oli todella iso leikkaus ja, että aikaa on kulunut vasta 4 viikkoa. Rintojen arvet on hienosti parantuneet. Mutta vatsan arvessa oli yksi kohta, jota pilkistävä tikki oli ärsyttänyt, joten lääkäri leikkasi sen pois. Haavassa oli myös kohta, jossa oli pieni reikä tai aukko. Sain ohjeeksi rasvata haavaa ja laittaa jotain bakteereja tuhoavaa rasvaa. Vajaassa viikossa tuloksia on syntynyt ja haava näyttää jo huomattavasti paremmalta. Lääkäri halusi nähdä minut vielä tammikuussa ja varmistaa, että praneminen on sujunut hyvin, olenhan kaikella kokemallani riskipotilas, koska kaikki pienet todennäköisyydet osuvat kohdalleni. Puoli vuotta leikkauksesta on myös jälkitarkastus.

Leikkaukseen liittyen on tulossa vielä listaa miinuksista ja plussista. Katsotaan millaisen listan saan kerättyä. Huomenna pitää suostutella mies ottamaan päivän valossa muutama jälkeen kuva, jotka voin jakaa myös teille ja näette mille näytän nyt verrattuna näihin kuviin. Ihanaa viikonloppua kaikille! Minä lähden tästä pitämään sairastupaa pystyssä :-)

Uudet housut!

Kävin ostamassa uudet housut! Housuista on pulaa ja osa vanhoista housuista ei enää istu. Eniten odotan sitä, että saan ottaa tukivaateet pois ja kävellä kauppaan ostamaan farkut. Olen haaveilut ties kuinka pitkään farkuista jotka istuvat kuin hanska. Katsotaan, koska pääsen tämän haaveen toteuttamaan ja kuinka monessa kaupassa joudun juoksemaan ennenkuin ne "the one"-farkut löytyy :-)

 

Vanhat vs uudet housut

Löysin kaupasta kivat mustat housut,  joissa oli vähän nahkahousu -fiilistä. Myyjä tuli kysymään minkä kokoisia haluaisin sovittaa. Tuumin, että housut näyttävät aika pienille, että kokeilen L kokoa. Myyjä sanoi heti, että ne on liian isot ja antoi myös M-kokoiset housut sovitettaviksi. Sovituskopissa L-kokoiset sujahtivat vähän liian hyvin jalkaan ja olivat isot. Laitoin M-koon jalkaan ja nekin mahtuivat muitta mutkitta. Tässä vaiheessa myyjä jo kuikuili, että miten menee ja miten housut istuu. Hänellä oli kädessään jo S-koon housut ja totesi, että M-koko näyttää liian isolle. Ei muuta kun kokeilemaan. Noh, S-kokokin meni yllätyksekseni jalkaan. Siinnä vaiheessa myyjä jo huuteli, että tässä olisi XS, että kokeile niitäkin. Tässä vaiheessa mua alko jo naurattamaan ja sanoin, että ei noi lastenhousut mulle mahdu päälle, mutta voin mä nyt kokeilla. XS-housut meni jalkaan ja kiinni, mutta olivat kyllä todella piukat. Myyjä kuikuili jälleen, että hänellä olisi vielä XXS koko. Tässä vaiheessa repesin jo nauramaan ja totesin, että nämäkin ovat jo niin tiukat, että jätän tämän kokeilun tähän. Kassalla marssin sitten housut kädessä, joiden koko oli S.

 

Nämä housut on varmaan tutut monelle asiakaalle

Täytyy tietenkin muistaa, että koot riippuvat aina merkistä, mallista ja ties kuinka monesta muustakin asiasta. Ja esimerkiksi vuonna 1980 koko 38 vastaa nykyään kokoa 42, eli koot ovat kasvaneet huomattavasti vuosien saatossa, samassa tahdissa missä kansakin lihoo. Tämä housuepisodi muistutuksena siitä, että omaa kroppaa on vaikea hahmottaa ison laihdutuksen jälkeen. Vaikka en nyt enää menekkään sinne isojen tyttöjen puolelle, saatan silti usein vielä napata rekistä sen L-koon, vaikka M tai S on minun kokoni.

 

Hassua ajatella, että muutama vuosi takaperin nämä housut vielä kiristi

This is who I used to be!

Tähän ei nyt sovi muu sanavalinta kuin VOI HERRAN JUMALA! Päädyin selaamaan vanhoja kuviani erästä lehtiartikkelia silmällä pitäen. Tuntuu kerrassaan kamalalle katsoa omia vanhoja kuvia. Käsittämättömälle tuntuu se, että en edes tunnista niistä itseäni. Miten se on edes mahdollista? Olenhan ollut normaalipainossa vasta reilun vuoden ja olen nyt 29 vuotta. Olen siis ollut yli 20 vuotta ylipainoinen. Tuntuu ristiriitaiselle, että en tunnista entistä minääni, sellaisenahan kaikki minut ennen tunsivat ja ihmiset joita en ole nähnyt yli vuoteen, ei enää varmaan edes tunnista minua.

Olen sitä mieltä, että jokaisen ylipainoisen olisi hyvä katsoa omia kuviaan laihdutusprojektin aikana. Kuvat kertoo enemmän kuin mikään muu. Ystäviltä ja perheelta kuulee palautetta "oletpa hoikistunut", mutta suomalaiseen tapaan nämä kuitatataan aina vähätellen eikä tahdota oikein uskoa muiden kehuja. Peili kyllä näyttää miltä me nyt näytämme, mutta aivot voivat vääristää sen mitä me näemme tai sitten alamme kiinittämään enemmän huomiota muihin kohtiin, joihin emme ole itsessämme tyytyväisiä. Tässä kohtaa nostan itse käden ylös. Vaikka olin jo normaalipainoinen, peilistä minua tuojotti aina vaan se roikkuva röllykkä. En nähnyt sitä mitä muut näkivät minussa, sen miten olin muuttunut. Katsokaa omia kuvianne, ne kyllä näyttävät miten olette muuttuneet.

Nämä kuvat on otettu tasan kolme vuotta sitten Mauritiuksen lomalla ja tällöin taisin olla isoimillani, kuten näkyy. En edes tiedä mitä ajatella, en ole katsonut näitä kuvia aikoihin ja olen järkytyynyt. Tiesin, että olin iso, mutta jotenkin se oma koko ja paino hämärtyy, ainakin siihen nähden mikä on normaalipaino. Tuntuu pahalle, että miksi edes koskaan päästin itseni tuohon kuntoon. Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä muuttua ja tehdä elämänmuutos. Ja miten paljon onnelisempi olen nykyään, itseni suhteen. Vaikka matka oli pitkä ja joskus oli todella vaikeaa, en kadu sekuntiakaan, koska elämänlaatuni on nykyään niin paljon parempaa.

Kun omia vanhoja kuvia katsoo, löytyy kipinä ja motivaatio. Koska olen jo normaalipainoinen ja en enää halua kiloja pois, ehkä muutamaa lukuunottamatta, tarvitsen kipinän ja motivaation pitämään painoni tässä. Laihduttaminen oli mielestäni vielä suhteellisen helppoa (ainakin joskus), mutta painonhallinta on vaikeaa ja se kestää koko lopun ikäni, tosin se myös helpottuu vuosien myötä. Koska haluan olla tässä painossa lopun elämäni, en voi koskaan enää palata entisiin tapoihin. Saan motivaatiota myös leikkauksestani, se motivoi pitämään painon kurissa. Tästä on hyvä jatkaa seuraaviin haasteisiin!

Ihanaa viikonloppua kaikille lukijoille ja muistakaa pitää itsestänne huolta!

Haaveen hautaaminen!

Käydessäni hoitajan luona viime viikolla näyttämässä leikkaushaavoja, tuli puhe urheilusta ja kerroin tavoiteestani juosta maraton ensi kesänä. Hoitaja kertoi, että lähiaoikoina on ollut muutama tapaus, joissa naisella on osittain ironnut implantti ja mennyt "muusiksi". Yhteinen tekijä näillä kaikilla oli kova treenaaminen ja maraton. Hoitaja kehoitti miettimään ja harkitsemaan maratonin juoksemista. Maratonin juokseminen vaatii paljon treenaamista, paljon juostuja kilometrejä ennen itse maratonia ja itse maratonin juokseminen on todella kova fyysinen rasite. Pitkää matkaa juostessa rinnat ovat kovassa paineessa, tai implantit, ja hyppiväliike on isoissa (esim 4h) määrin huonosta. Ja kyllä se vaan niin on, että olen ollut juuri isossa leikkauksessa, josta toipuminen täysin kestää pitkään. Olisihan se ollut aika kunnianhimoista alkaa tammikuussa treenaamaan sieltä pohjamudista kesäksi taas huippukuntoon.

Kyllä tämä uutinen vähän kirpaisi, koska olisin halunnut edes kerran kokea ja juosta maratonin. Mitäs nyt sitten? Siinnäpä vasta hyvä kysymys. Nyt olisi sitten aika miettiä uusia tuulia. Juoksemista en lopeta, tietenkään, mutta juoksen tulevaisuudessa omaksi iloksi, enkä treenaa sitä niin tavoitteelisesti. Crossfittiä jatkan myös, mutta koska kyseessä on myös suhteellisen rankka laji, on tammikuussa aloittettava sen suhteen hyvin rauhallisesti, jätettävä ehkä osa liikkeistä tekemättä.

Huomaan haluavani saavuttaa jotain urheilemalla, pelkkä urheilu ei riitä. Muistan viime kesästä, mikä motivaatio oli juosta useita kymmeniä kilometrejä viikossa, kun tähtäimessä oli puolimaraton. Tykkään liikkumisesta, nykyään jopa enemmän kuin pussillisesta karkkia, mutta haluan nähdä tuloksia. Ehkä kysesssä on luonteenpiirre, ehkä urheilen menetettyjä urheiluvuosia, ehkä yritän tavoitella liikaa. Kuka tietää.

Nyt olen kuitenkin sen asian ääressä, että pitää keksiä jokin asia mitä kohti lähdetään treenaamaan tavoitteellisesti. Tavoite ei tarvitse olla heti ensi kesänä, ehkä kesällä 2017 riittää. Mitä ihmettä sitä keksisi? Ehkä voisin osallistua tankotanssin sm-kisoihin tai alkaa treenata salilla fitness-kisoja silmällä pitäen ;-) Tai sitten ryhdyn uimariksi tai miekkailijaksi. Tässä on mietittävää seuraaviksi viikoiksi ja vanhojen haaveiden hautaaminen tuo mukanaan uusia haaveita!

Tämän hetkinen urheilulajini on kävely

3 viikkoa ja bikinikunnossa!

Nyt tulee postauksia harvakseltaan. Olen ollut todella väsynyt. Yleensä olen energinen ja tehokas, mutta se piirre minussa on nyt hetkekesi mennyt lepäämään. Noh, ei tarvitse kuin katsoa ulos, niin väsyttää. Toinen suuri syy väsymykseeni on varmasti liikkunnan puute tai liikkumattomuus. Olen tottunut jo reilun vuoden verran treenaamaan kovaan ainakin muutaman kerran viikossa. Nyt kun ei ole mitään mihin purkaa energiaa, niin ei selvästi sitä sieltä tulekkaan. Toki olen myös leikkaustoipilas. Kaikki yhdessä, niin olo tuntuu väsyneelle ja vetämättömälle.

Tänään tuli kolme viikkoa leikkauksesta ja sen kunniaksi päätin tsekata olenko bikinikunnossa. Tarkoitus oli ottaa joka tapauksessa muutamia kuvia ja hetken mielijohteesta kaivoin kaapista bikinit ja laitoin päälle. Ostin nämä bikinit viime kuun alussa, kun lähdin työmatkalle Kyprokselle. Huomaan housuista, että leikkauksen jälkeen housukokoni on pienentynyt yhdellä koolla. Sama näissä bikinien alaosissa, yksi koko pienempi olisi passeli. Yläosan ostin tarkoituksella liian isona ja se näyttää istuvan hyvin.

Vedin bikinit ylle ja hymy levisi kasvoille, tunsin jotain kiellettyä ja ennenkokematonta. Nimittäin tyytyväisyyttä siihen mitä peilistä näin. En ole vielä koskaan tuntenut tyytyväisyyttä katsoessani itseäni peilistä alusvaatteisilla tai uima-asuissa. Nyt mietin "ei hitto, voin ihan oikeasti mennä ensi kesänä ja helmikuussa bikineissä rannalle, ilman että tunnen itseni norsuksi ja voin olla tyytyväinen tähän".

Olen kaikkea muuta kuin täydellisessä tikissä ja tavoitteita on paljon. Joku saattaa todeta, että toihan on todella hyvässä kunnossa ja joku toinen saattaa ajatella, että toi ei tosiaankaan ole vieläkään rantakunnossa. Mutta jokainen meistä on itselleen kaikista kriittisin ja siksi itselleni oma fiilis kropastani painaa kaikista eniten. Tämä tunne, että vaikka reisissä on vielä jäljet lihavuudesta, olen silti tyytyväinen itseeni ja tämä tunne on helpottava kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tämän kropan kanssa voin todella olla sujut. Tämän kropan kanssa voin laittaa sen tiukan valkoisen t-paidan, ilman että vatsani näyttää sille kuin se olisi nielaissut 5 uimarengasta.

Nykyään tuntuu olevan muotia itsensä haukkuminen ja väheksyminen, liekö opittua vai ympäristöstä imaistua. Oma ulkonäkö on vähän sama kuin meidän naisten paino, näistä asioista puhuminen on kuin kiroilisi. Jokainen jolla on lapsia haluaa varmasti kasvattaa lapsistaan itsevarmoja, onnelisia ja ihmisiä joilla on hyvä itsetunto. Samaan aikaan me aikuiset päivittelemme sivulauseissa isoja pyllyjämme, rumia hiuksiamme ja katselemme itseämme peilistä halveksuen. Onko ihme, että pienet lapsemme alkavat matkia meitä ja oppii sen olevan normaalia? Mitä jos katsoisimme peiliin ja toteisimme äänen lasten kuullen, että onpa minulla kauniit sääret tai olenpa minä kaunis.

Syyllistyin itse tähän ennen, usein päivittelin miehelleni äänen kuinka ruma olen, olenpa läski. Luulin, tai toivoin, että lapseni ei kuulleet, tai pienempinä edes ymmärtäneet. Mutta lapset kuulevat ja aistivat kaiken. Nyt olen tietoisesti yrittänyt luopua tästä tavasta ja yrittänyt katsoa itseäni uusin silmin peilistä. Sillä lapset eivät näe meissä vanhemmissa mitään rumaa, me kelpaamme heille tämmöisinä ja olemme täydellisiä heidän pikkuisissa silmissään. Kuten moni muukin, haluan että tyttäreni oppivat hyväksymään itsensä semmoisina kuin he ovat, oppivat näkemään heidät omat kauniit puolensa, että he omaavat hyvän itsetunnon. Uskon, että omalla esimerkilläni voin vaikuttaa millaiseksi he kasvavat ja miten he oppivat ajattelemaan itsestään.

Leikkauksesta olen toipunut ihan hyvin. Iltaisin kolottaa ja särkee, mutta se lienee täysin normaalia vielä. Tänään olisi illan ohjelmassa teippien vaihto ja tänään saan ensimmäistä kertaa laittaa kaikkiin arpikohtiin silikonivoidetta, joka vaalentaa arpia. Kiteytettynä oma oloni nyt: on helpottavaa olla kropassa johon voi olla tyytyväinen, jonka virheitä ei tarvitse koko ajan syynätä, olo on kevyt!

Terveelliset elämäntavat auttaa toipumaan

Täällä on hieman väsymystä ja särkyä ilmassa. Pahoittelut, lupasin eilen laittaa postauksen muisteluista, mutta se ei koskaan ilmestynyt. Olen sen jo puoliksi kirjoittanut, mutta eilen illalla töiden jälkeen olin sen verran kova särky, että Panacod ja sänky vei voiton blogin kirjoittamiselta klo 20.00. Annetaan tekstin muhia päässä ja kirjoitan sen valmiiksi joku toinen päivä.

Maanantaina aloitiin siis työt, mutta täytyy sanoa, että jos olisin jonkun muun alaisena, niin olisin ollut vielä viikon sairaslomalla. Työ on ihanaa ja saan asiakkaistani paljon voimaa, mutta iltaisin on iskenyt kovat säryt ja armoton väsymys. Eli kroppa yrittää kertoa, että vielä on otettava rauhallisesti. Tänään ja huomenna on todella kiireiset päivät ja pääsen kotiin vasta lähempänä 20. Luvassa iltaisin siis pilleriä poskeen ja vaakamamboa sängyn kanssa.

Aamulla olin töissä ja asiakkaiden välissä köpöttelin hoitajalla käymään kaupungissa. Luojan kiitos, että tänään pääsin kerrankin katsomaan miltä se Stömsö näyttää. Eli huoleni haavojen paranemisesta oli täysin turhaan. Supermukava hoitaja katsoi kaikki leikkauskohdat ja totesi, että ne ovat oikein mallikelpoiset ja parantuneet loistavasti, halleluja! Hän myös totesi, että olen syönyt selvästi terveellisesti, koska haavat ovat parantuneet niin hyvin. Ei käy kieltäminen, että terveelliset ruokailutottumukset ja hyvä peruskunto auttaa paranemaan nopeasti näinkin suuresta leikkauksesta. Mietin tänään, että olisin varmasti toipunut todella paljon huonommin, jos olisin ollut vielä reilu 100kg karkkia mussuttava sohvaperuna. Luultavasti niitä komplikaatioitakin olisi osunut kohdalleni useampi. Hoitaja leikkasi myös ompeleiden päät pois ja kehoitti alkaa käyttämään silikonivoidetta napaan tästä päivästä eteenpäin ja ensi viikosta eteenpäin myös muihin leikkaukohtiin.

Maanataina oli myös aika vaihtaa itse teipit kotona. Kädet hikoillen niitä aloin repimään yksin, mutta mies sai lopulta tehdä sen homman. Omaankin silmään haavat (sitä yhtä kohtaa lukuunottamatta) olivat parantuneet todella hyvin, pelkäsin paljon pahempaa. Vatsaa kun katsoo, niin näyttää sille kuin joku olisi minut kahtia leikannut. Rintojen extramegasuper piukeus alkaa myös selvästi häviämään, vaikka meneekin vielä tovi ennenkuin ne alkavat muistuttamaan millään tavoin "oikeita" rintoja eli sellaisia millaiseksi ne muovautuvat.

Miltä nyt tuntuu?

Hyvälle ja helpottuneelle, vastaan jokaiselle joka kysyy. Sille minusta myös oikeasti tuntuu, 10kg taakka on poissa ja askel on entistäkin kevyempi, koska mieli on kevyempi. 2 viikkoa leikkauksesta ja alan toipumaan hyvin. Tuntuu kuin leikkaus olisi tehty aikoja sitten, mutta kroppa muistaa muistuttaa jatkuvasti, että 2 viikkoa on vielä todella lyhyt aika. Ja hyvä niin, koska muuten olisin jo varmaan vetänyt lenkkivaatteet päälle ja lähtenyt metsään "testaamaan" uutta kroppaani. Kalenterissa on onneksi merkintä, joka hälyttää, kun voin oikeasti vasta lähteä taas treenaamaan. Pakko keksiä keinoja miten jarrutella itseäni, vaikka nyt tuntuu sille, että en voisi kuvitellakaan lähteväni lenkille, tiedän että muutaman viikon päästä asian laita on toinen.

Nyt olen tyytynyt hitaisiin ja rauhallisiin kävelylenkkeihin metsässä. Mieli tekisi juosta, mutta on ollut todella rauhoittavaa ja nautinnollista kävellä ympäri nauttien auringosta. Parantumisen kannalta jokapäiväiset kävelylenkit ovat kaiken a ja o. Vaikka kunto onkin nyt huonontunut tilapäisesti, ja varmaan tammikuussa puuskua puhkutan ekan lenkkini, saan pidettyä yllä peruskuntoani kävelemällä. Päivän minimi liikuntasuositus on 20min kävelyä päivässä 365 päivää vuodessa. Tätä noudatan vähintään, tavoite on 1h päivässä kävelyä.

Olo tuntuu kevyelle, varsinkin nyt kun leikkausturvotus on lähtenyt. Aluksi paino nousi muutaman kilon, mutta viikon sisään pääsin taas miinus lukemille. Ensi kesäksi olen jo asettanut uudet tavoitteet, mutta ennenkuin pääsen niitä toteuttamaan, pyrin hallitsemaan painoani ja syömään terveellisesti, jotta kroppani toipuisi mahdollisimman nopeasti ja hyvin.

Tänään oli ensimmäinen työpäivä kahden viikon sairasloman jälkeen. Ihanaa olla töissä, mutta täytyy myöntää, että jos olisin palkkatöissä jonkun muun alaisena, niin pitäisin varmaan vielä viikon tai kaksi sairaslomaa. Kyllä nyt illalla koko kroppaa särkee, tuntuu että koko päivä tuli painettua töissä. Huomenna onneksi hiukan lyhyempi päivä, mutta loppu viikkoa kohti taas pitää kiirettä. Mielelläni töitä teen, mutta kroppa ei taida siitä niin iltaisin kiittää.

Pitihän sitä sairaslomallakin yhden asiakkaan verran käydä yksi ilta pyörähtämässä ;-)

Nyt suuntaan Panacodin voimin vaaka-asentoon ja toivon, että aamulla olisi taas särkyvapaa olo. Huomenna soitto, toivottavasti varmistus sellainen, lääkärille. Koska teippien vaihdon yhteydessä, toisen rintani pitkittäis- ja poikittaisviillon risteytys kohta, ei nyt ihan näyttänyt sille kuin toinen ja kipuilee jonkin verran. Toivottavasti ei tässä asiassa mentäisi nyt sen prkl Strömsön ohi taas!

Ensimmäiset kuvat!

Tässä nyt olisi jälkeen kuvia, olkaa hyvät! Nämä kuvat otettiin maanantaina myöhään illalla, siksi pimeys. Oikealla puolella oli vuoto ja se avattiin uudelleen, siksi se puoli (kuvassa vasen) on turvonnut. Maha on muutenkin vielä muhkurainen ja turvonnut, mutta se tasoittuu puolessa vuodessa.

Vaikka toipumisessa on ollut omat vaikeudet ja eilen vielä oksentelin useampaan kertaan ja maha on ollut ihan kuralla, olen silti todella iloinen "röllykän" lähdöstä. Ensimmäiset viikot pitää pitää tukivaatteita yötä päivään ja päivisin vielä useamman kuukauden ajan. Sekä teippiä ja silikonirasvaa kuluu paljon seuraavan kolmen kuukauden ajan, kun teippailen ja rasvailen leikkauskohtia. Urheilla saan vasta kunnolla ensi vuonna, snif. Nämä tuntuu kuitenkin pienille uhrauksille, kun tiedän että helmikuussa saan viettää useamman viikon rannalla bikineissä uuden vatsani, uuden minäni, kanssa. Tiedän, että tulen itse olemaan onnellinen lopputulokseen, koska oloni on jo nyt huojentunut ja onnellinen.

Vieläkään en pysty suoristamaan itseäni suoraksi

Maha tuntuu vielä todella oudolle, tiukalle ja tunnottomalle, eilinen oksentelu teki suorastaan gutaa (huonolla tavalla) vatsalihaksille. Jos aivastaminen tuntuu sille kuin vatsalihakset repeäisivät tällä hetkellä, niin oksentaminen tuntui kuin joku olisi sisällä repinyt vatsalihakset auki, hyppinyt ja repinyt niitä vähän vielä lisää kostoksi. Loppuilta olikin sitten vähän vatsa kipeänä. Tänään viisastuneena eilisestä, otin heti silmät aukaistuani pahoinvointilääkkeen ja olo on ollut tänään jo parempi.

Viikonloppuna täytyy isänpäiväjuhlinnan lomassa yrittää saada muutama paremmalla valolla varustettu kuva. Helpommin sanottu kuin tehty, sillä nuorin tytöistäni ei voi nähdä haavojani, hän pelkää niin kovasti äidin pipejä. Mikä on reilu 2-vuotiaalle täysin ymmärrettävää, koska eihän niin pieni voi ymmärtää miksi äiti on tällä hetkellä niin hurjan näköinen.

Friikki tuuletuskuva vielä keventämään tämän postauksen

Viikko jo mennyt!

Viikko sitten tähän aikaan olin aika kovissa kivuissa ja tilanne näytti parin tunnin päästä sille, että uusi leikkaus oli edessä! Viime päivät olen kärsinyt pahoinvoinnista, koko ajan tuntuu että pirjo meinaa lentää. Mitä luxusta, että naapurissa asuu sairaanhoitaja, joten vaihdoin hänen neuvostaan Panacodin Panadoliin, josko se tällä helpottaisi.

Olisin halunnut laittaa kuvia mahastani, "viikko leikkauksen jälkeen" -kuvia, mutta tämä kaatui teknisiin ongelmiin. Mies vei aamulla tytöt päiväkotiin ja lähti itse töihin, äitini haki tytöt päiväkodista, jotta mieheni voi tehdä pitkän päivän töissä, viime viikko kotona kasasi hänen työpinoaan kiitettävästi. Puku on niin tiukka, etten sitä omin voimin saa kiinni. Kuvia siis myöhemmin tulossa.

Eilen kävimme miehen kanssa kahdestaan illalla pienellä happihyppelyllä ja pohdin ääneen kokemuksia. Olen jo nyt erittäin onnellinen tuloksista ja iloinen, että uskalsin mennä. Tuntuu oudolle, että koko leikkauksesta on kulunut jo viikko. Tiedättekö sen tunteen, kun jotain odottaaa oikein kovasti ja sitten se onkin jo ohi ja aika vaan menee eteenpäin sinun päivitellen "siitä on jo viikko, kuukausi, vuosi…"? Olen odottanut tunnevyöryjä, sillä olen aika (muiden mielestä todella) tunneihminen, mutta so far, niiltä säästytty. Niitä on kyllä luvassa, itseni tuntien.

Täällä ei siis mitään maata mullistavaa tapahdu, kirjojen kulutusta, telkkarin tuijottelua, pieniä kävelyjä ja lihassärkyjä! Tänään tallustin äitini avustuksella hakemaan uudet lasit, päivän piristys. Mitäs tykäätte? Pahoittelut näistä huonoista kuvista ja vielä huonossa valossa. Listalla on ostaa parempi kamera ja opetella kuvaamaan.

Sisko ulkoiluttaa siskoa!

5 päivää leikkauksen jälkeen ja pääsin tänään ovesta ulos, jippii! Kiitos nuorimman siskoni, joka tuli ulkoiluttamaan minua. Meno pihalla oli niin villiä, että minulta puuttui hihna kaulasta, kun juoksin innoissani kaikkien ohi, jotta siskoni olisi saanut pidettyä minut aisoissa. Or not! Hetki käveltiin ja kokonaismatka oli huiket muutama sata metriä, mutta hyvää teki ja sain vähän raitista ilmaa. Kaikki köpöttelivät ohi, kävelin kumarassa ja viimeisillä metreillä alkoi se hyvä kipu nostaa päätään.

Kuten näkyy, kumaraa on vielä reippaasti, mutta sehän on täysin normaalia, kun leikkauksesta on kulunut vasta muutamia päiviä. Viime yö oli rankka ja nukuin todella huonosti. Osa yöstä meni pöntöllä istuessa vati kädessä. Antibiootti ja kaikki vahvat lääkkeet saavat oloni selvästi huonoksi ja kroppa ei oikein tykkää hyvää. Onneksi minulla oli kaapissa jemmassa viimeisimmästä raskaudesta pahoinvointilääkkeitä, joiden avulla sain oloni hieman paremmaksi ja lopulta nukuttua. Vasta nyt minusta alkaa tuntua, että normaali toipuminen on alkanut alkuvaikeuksien jälkeen.

Siskoni on myös pitänyt huolen, että saan tarpeeksi ruokaa

Alkuun nälkää ei juuri ollut, mutta nyt ruoka alkaa jo maistumaan. Jännää on myös huomata, että vatsalaukku täyttyy todella nopeasti. Tietysti se, että on syönyt huonosti ja pieniä annoksia useita päiviä vaikuttaa vatsalaukun kokoon. Mutta täysi olo tulee todella nopeasti, niinkuin sairaanhoitaja kertoikin. Kun vatsalihakset on kurottu ja kiristetty, ei vatsalaukku enää pysty venymään yhtä paljon kuin ennen. Hyvä niin siis! Nyt päikkäreitä ja sinkkuelämää siskon kanssa <3

Ensimmäiset sneak peakit (ei sovi herkille)!

Viime yönä nukuin huonosti, ainakin klo 3 jälkeen. Näin unia letkuista, tipoista ja lääkkeistä. Tukisukat painoi paljon yöllä, tuntui kuin kantapäät olisi tulessa. 3 jälkeen sitten varovasti herättelin miestäni alasängystä (rakas mieheni oli laittanut minun puolelle kaksi patjaa, jotta minun olisi helpompi päästä ylös matalasta sängystämme. Vanhemman tytön mielestä nukumme kerrossängyssä nyt) ja hän repi sukat pois. Alitajunta käy selvästi asioita läpi ja käsittelee tapahtunutta. 

Tänään kävin mieheni avustuksella ensimmäistä kertaa suihkussa, nyt on olo taas astetta freshimpi. Suihkussa käyminen oli jo operaatio itsessään. Ensin otettiin makuuasennossa tukivaatteet pois, se tuntuu joka kerta yhtä oudolle. Ylös nouseminen tuotti hieman enemmän tuskaa ja kävellessä tuntui, kun vatsa ja rinnat olisi tippumassa, kiristi samalla kun tuntui, että iho on veltto ja roikkuu nilkoissa, ei siis mitään järkeä missään. Tukivaatteet auttaa niin hyvin pitämään paketin koossa. Hetken olin lämpimässä suihkussa ja sitten iski huono olo, oksennus meinasi lentää ja äkkiä kuivaus ja makuulle. Kroppa alkoi tärisemään jo kylmästä ja mies yritti hikihatussa kuivata haavoja ja laittaa superkireät tukivaatteet ylleni, ei helppo duuni ollenkaan. Olo kuitenkin helpotti pian.

Luojalle kiitos, että mieheni on pystynyt tekemään nämä päivät etätöitä kotona. Olisi ollut aika haastavaa olla yksin kotona ensimmäiset päivät. Ja kuten jo sanoin, perhe on paras <3 Kaikilta olemme saaneet apukäsiä, vanhempi tytöistäni odottaa kuin kuuta nousevaa, että pääsee tänään yökylään siskolleni eli kummitädilleen, huomenna heillä on leffaa ja muuta kivaa tiedossa. Mieheni vie huomenna aamulla nuoremman tyttären mummolaan yökylään. Eli kummallekkin tytölle exrta kivaa ja tärkeää lisähuomiota tiedossa.

Rinnat ovat arat ja turvonneet, yllätys yllätys. Reilu puoli vuotta menee ennenkin ovat asettuneet oikeaan muotoon ja uskon, että niistä tulee juuri niin huomaamattomat ja pienet kuin toivoin. Vatsa on kipeä tai ehkä enemmän arka, todella muhkurainen kaikesta kudosten kiristelystä, vatsalihakset huutavat hoosiannaa jokaisella yskäisyllä ja naurulla. Navan alapuolella ei tällä hetkellä ole juuri tuntoa, tuntuu oudolle esimerkiksi napaa puhdistaessa. Tunnon palautuminen vie hetken, mutta pitäisi palautua. Särkylääkettä menee vielä tasaisesti, mutta huomaan joka päivä olon parantuneen. Vaikka varmasti jokainen kahdeksankymppinen mummo kävelisi ohitseni ja suorempana. Jospa ensi viikolla jo pieksin ne mummot kävelyssä :-) Nyt muutama kuva vatsastani, jotka mieheni eilen nappasi, älkää järkyttykö, leikkauksesta on vasta muutama päivä!

Napa näyttää aika hurjalle, koska se irotettiin ja siirrettiin oikeaan kohtaan